JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Hy­väs­tit ke­säl­le

Nykyiset blogit
22.10.2019 6.38

Au­rin­ko pais­taa viis­tos­ti var­pui­hin. Pih­la­jan leh­det räis­ky­vät pu­nai­si­na, hors­man var­ret vi­vah­ta­vat orans­siin. Vä­rit tans­si­vat ke­pe­äs­ti vih­rei­den puo­lu­kan­leh­tien yl­lä, tai­vaan sini on kir­kas. Ti­ai­set par­vei­le­vat, py­räh­te­le­vät pi­ha­nur­mel­la le­vot­to­mi­na. Män­nyn­neu­las­ten kel­tai­set aal­lot vyö­ry­vät kos­te­al­la as­fal­til­la. Koi­vun sie­me­net täp­lit­tä­vät mul­taa kuin täh­det pak­kas­tai­vas­ta. Tie­dän, nyt joki vir­taa vah­va­na, mus­ta­na. Syk­syn luon­to te­kee mie­le­ni hai­ke­ak­si, on pääs­tä­vä ulos.

Pol­jen pyö­räl­lä mut­kais­ta van­haa tie­tä. Vil­ja on pui­tu, kor­ret sei­so­vat pel­loil­la suo­ris­sa ri­veis­sä kuin so­ti­laat it­se­näi­syys­päi­vän pa­raa­ti­kat­sel­muk­ses­sa. Kos­tea maa tuok­suu jää­hy­väi­sil­le. Haa­van leh­det ko­pi­se­vat pyö­rän ren­kai­den al­la. Las­ten kei­nut hei­lah­te­le­vat tyh­ji­nä hil­jai­ses­sa tuu­les­sa. Vaa­ral­ta avau­tuu ta­lo­jen vä­lis­tä hui­kai­se­va nä­ky­mä jo­ki­laak­soon. Kat­son lu­mot­tu­na mai­se­maa. Pel­lot lai­neh­ti­vat koh­ti vet­tä, pen­saat ja puut hil­lit­se­vät juok­sua. Ran­nal­la on säi­ly­nyt van­ha pu­nai­nen val­ko­kul­mai­nen talo. Se he­rät­tää mie­lee­ni nos­tal­gi­sia ku­via.

Tun­nen sy­vää kii­tol­li­suut­ta syk­sys­tä ja sii­tä, et­tä Luo­ja on an­ta­nut ky­vyn ko­kea kau­neut­ta. Vii­le­än ke­sän jäl­keen pel­kä­sin, mi­ten sel­vi­än pi­me­äs­tä vuo­de­na­jas­ta ja tal­ven pak­ka­sis­ta. Ke­sää ja läm­pöä ai­na odot­taa, sitä, et­tä ei pa­le­le vä­hil­lä­kään vaat­teil­la. Nyt huo­maan naut­ti­va­ni syk­syn vä­ri­lois­tos­ta. Tun­tuu, et­tä Ju­ma­la an­toi rus­kan, et­tä kes­täi­sim­me tal­ven. On on­ni, et­tä asum­me nel­jän vuo­de­na­jan maas­sa. Mar­ras­kuun los­kai­ses­ta­kin luon­nos­ta löy­tyy kau­nis­ta.

Las­keu­dun joen ran­taan. Telk­kä viil­tää ve­den pin­taa, kel­tai­set leh­det li­pu­vat mus­tal­la kal­vol­la. Ke­sän läm­pö liu­kuu luo­teis­tuu­len kai­na­loon. Tui­jo­tan ve­den lii­ket­tä. Sen mää­rä­tie­toi­nen kul­ku koh­ti mer­ta rau­hoit­taa. Jo­kin voi­ma imee vet­tä sy­vyyk­siin: pyör­re vaap­puu vir­ras­sa. Mie­tin ve­den voi­maa. Se tun­tuu vie­vän aja­tuk­set mu­ka­naan, pois tunk­kai­sis­ta luok­ka­huo­neis­ta, ään­ten myrs­kys­tä. Pois vaa­ti­muk­sis­ta, joi­ta en eh­kä ky­ke­ne enää täyt­tä­mään. Tar­vit­sen tä­män het­ken, jol­loin kel­lo ei mit­taa te­ke­mis­tä.

Vir­ta kään­tää ve­den me­no­suun­taan. Aja­tuk­set pa­laa­vat men­nee­seen ke­sään. Het­keen, jol­loin ka­jak­ki liu­kui su­la­neil­le ve­sil­le. Kesä oli edes­sä vas­ta suun­ni­tel­mi­na. Ai­kaa tun­tui ole­van edes­sä­päin pal­jon, vä­hem­män kui­ten­kin kuin te­ke­mis­tä. Yh­täk­kiä mo­net asi­at tun­tui­vat mah­dol­li­sil­ta.

En­sim­mäi­set ku­kat puh­ke­si­vat kuk­kaan: met­sä­täh­ti, ora­van­mar­ja, ke­tun­lei­pä. Ih­met­te­lin nii­tä, ihas­te­lin, niin kuin oli­sin ne en­sim­mäi­sen ker­ran näh­nyt. Me­si­an­ger­vo rie­haan­tui kuk­ki­maan reh­vak­kaas­ti. Sa­vos­sa opin tun­te­maan uu­sia kuk­kia: nur­mi­ko­hok­ki, si­pe­ri­an­si­ni­val­vat­ti, suo­hors­ma, jär­vi­sät­kin, ve­si­ta­tar. En ku­vi­tel­lut­kaan, et­tä muis­tai­sin nii­den ni­miä enää vuo­den pääs­tä. Kir­joi­tin ne muis­ti­la­pul­le kas­vi­kir­jan vä­liin.

Ko­e­tan, voin­ko ta­voit­taa ke­sän tun­nel­man. Nos­tan kat­see­ni män­nyn lat­voi­hin, si­ni­sel­le tai­vaal­le, pil­viin. En tun­ne mul­lan kos­te­aa tuok­sua, mä­tä­ne­vän ruo­hon vä­ke­vää le­mua. Tun­tuu, et­tä edes­sä on­kin va­loa ja läm­pöä. Au­rin­ko te­kee ke­sän.

Joen tyy­ni pin­ta on mus­ta. Ha­lu­ai­sin pu­lah­taa vii­le­ään ve­teen, mut­ta nyt ei ole ui­ma­pu­kua mu­ka­na. Koi­vun­leh­det ovat ke­rään­ty­neet tien lai­doil­le peh­meik­si ma­toik­si. Pot­kin nii­tä ha­jal­le. Kuu­luu peh­me­ää ka­hi­naa.

Koh­ta au­rin­ko on jo pai­nu­nut ho­ri­son­tin taak­se, on ai­ka kii­reh­tiä si­sään ja sy­tyt­tää ik­ku­nal­le lamp­pu. Sen ta­van opin Ruot­sin reis­sul­la.

AulikkiPiirainen
Elämääni raamittavat tärkeät ihmiset: äiti, sisko ja veljen perhe sekä muutama hyvä ystävä. Isältäni olen perinyt uteliaisuuden ja rakkauden luontoon. Äitini puolelta olen sumunharmaa runotyttö. Vapaa-aikana valmistelen yläkoulun opinto-ohjaajan työtäni ja ulkoilen, opiskelen, ihmettelen. Olen astumassa elämässäni uuteen vaiheeseen, kun pitäisi malttaa jättää mielenkiintoinen työelämä nuoremmille. Voit antaa palautetta kirjoituksistani osoitteeseenaulikki.piirainen(at)gmail.com