JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Kiu­saa­mi­nen sa­tut­taa

19.10.2019 6.37

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420191019063700

Kiu­saa­mi­ses­ta pu­hu­taan ny­kyi­sin pal­jon. Se on hyvä asia. Kiu­saa­mi­nen on nos­tet­tu esil­le kou­luis­sa, työ­pai­koil­la, pa­ko­lai­siin suh­tau­tu­mi­ses­sa ja muis­sa­kin yh­teyk­sis­sä. Ai­kai­sem­min asi­as­ta vai­et­tiin ja mo­net ih­mi­set kan­toi­vat lap­suu­des­ta saak­ka mu­ka­naan kiu­saa­mi­sen ai­heut­ta­mia trau­mo­ja. Mi­nul­la on it­sel­lä­ni ko­ke­muk­sia kiu­sat­tu­na ole­mi­ses­ta, ja nii­den poh­jal­ta väi­tän, et­tä kiu­saa­mi­nen kuu­luu mei­dän kult­tuu­riim­me.

Kun olin kan­sa­kou­lus­sa, oli yleis­tä, et­tä isom­mat po­jat kiu­sa­si­vat pie­nem­piä. Minä sain jo ala­luo­kal­la ol­les­sa­ni isom­mal­ta po­jal­ta tap­pouh­kauk­sen, jon­ka otin to­des­ta. Eh­kä se ei ol­lut to­sis­saan lau­sut­tu, mut­ta tar­koi­tet­tu kui­ten­kin va­ka­vak­si uh­kauk­sek­si. En ha­lun­nut mis­sään olo­suh­teis­sa jou­tua hä­nen kans­saan kah­den kes­ken.

Ko­to­na ja kou­lus­sa ope­tet­tiin, et­tei saa kan­nel­la asi­ois­ta. Se kat­sot­tiin hä­vet­tä­väk­si asi­ak­si. Niin­pä kiu­saa­mi­ses­ta ei pu­hut­tu, ei­kä ku­kaan ha­lun­nut sii­hen puut­tua, vaik­ka ti­lan­tei­ta näh­tiin ja asi­ois­ta tie­det­tiin. Sil­loin aja­tel­tiin, et­tä tap­pe­lun nu­ja­kat ja kiu­saa­mi­set kuu­lu­vat las­ten elä­mään ja ne kas­vat­ta­vat si­sua.

Ar­mei­jas­sa van­hem­man ikä­luo­kan nuo­rem­piin eli alok­kai­siin koh­dis­ta­maa kiu­saa­mis­ta kut­sut­tiin sim­put­ta­mi­sek­si. Sim­put­ta­mi­sel­la oli ar­mei­jas­sa pit­kät pe­rin­teet, ja ar­mei­jan joh­to hy­väk­syi sen ja it­se­kin käyt­ti ”ruo­tuun” alis­ta­mi­sen kei­no­na. Sa­maa nöy­ryyt­tä­mi­sen pe­rin­net­tä lie­nee jat­ket­tu Lem­men­jo­en har­joi­tuk­sis­sa vie­lä hil­jak­koin. Muis­tan, et­tä niin kou­lus­sa kuin ar­mei­jas­sa­kin kiu­saa­mi­nen koh­dis­tui eri­tyi­ses­ti hen­ki­löi­hin, jot­ka oli­vat jol­lain ta­val­la poik­ke­a­via.

Kou­lus­sa ja ar­mei­jas­sa ta­pah­tu­nut kiu­saa­mi­nen van­hem­pien poi­kien ta­hol­ta ei mi­nua ko­vin pal­jon hai­tan­nut. Jo­ten­kin se tun­tui asi­aan kuu­lu­val­ta, ja saa­toin it­se­kin ol­la mu­ka­na so­pi­van het­ken koit­ta­es­sa. Oi­kein se ei kui­ten­kaan ol­lut. Enem­män ja pa­hem­mal­ta tun­tui kan­sa­kou­lus­sa opet­ta­jan op­pi­lai­siin koh­dis­ta­ma kiu­saa­mi­nen.

Kun luin Ol­li Ja­lo­sen kir­joit­ta­man Poi­ka­kir­jan, muis­tui mie­lee­ni oma kou­lu­ai­ka. Ja­lo­sen kir­jas­sa ker­rot­tiin opet­ta­jas­ta, joka oli pa­lan­nut so­das­ta ja pääs­syt kan­sa­kou­lu­no­pet­ta­jak­si. Hän käyt­ti ope­tuk­ses­saan ar­mei­jas­sa op­pi­mi­aan me­to­de­ja, joi­hin kuu­lui­vat alis­ta­mi­nen, uh­kai­lu ja ran­kai­se­mi­nen.

Mi­nun opet­ta­ja­ni ei enää kuu­lu­nut so­das­sa ol­lee­seen ikä­luok­kaan, mut­ta oli juu­ri pa­lan­nut va­rus­mies­pal­ve­luk­ses­ta opet­ta­jak­sem­me. Hän­kin käyt­ti ar­mei­jas­ta op­pi­mi­aan me­ne­tel­miä mei­dän pien­ten poi­kien ope­tuk­seen. Mei­dät ope­tet­tiin jo kou­lus­sa ”äk­see­raa­maan”. Kun me­nin ar­mei­jaan eli va­rus­mies­pal­ve­luk­seen, mi­nul­le oli jo kaik­ki tut­tua kan­sa­kou­lu­a­jal­ta: asen­to, lepo, ri­viin ja jo­noon aset­tu­mi­nen, kään­nök­set, pois­tu­mi­set, tah­ti­juok­sut ja yn­nä muut.

Opet­ta­ja piti mei­tä ko­vas­sa ku­ris­sa. Eh­kä hän naut­ti sii­tä, et­tä hän­tä pe­lät­tiin. Vä­liin koko mei­dän luok­kam­me jäi lais­kan­läk­syl­le eli jäl­ki-is­tun­toon, kun ku­kaan ei osan­nut vas­ta­ta suo­ra­na sei­so­en kyl­lin sel­väs­ti. Hän opet­ti meil­le, et­tä lais­kan­läk­syl­le jää se, jol­le hän näyt­tää tie­tyn kä­den liik­keen sil­loin, jos vas­taus ei ole opet­ta­jal­le mie­lui­nen. Hän­tä piti ter­veh­tiä ai­na sekä ke­säl­lä et­tä tal­vel­la ot­ta­mal­la lak­ki tai pipo pääs­tä.

Mi­nun li­säk­se­ni moni muu­kin pel­kä­si puu­kä­si­työ­tun­te­ja. Sil­loin saim­me mo­nes­ti yli­mää­räis­tä sa­pis­kaa eli ko­via moit­tei­ta ja ruu­miil­lis­ta ku­ri­tus­ta. Ei ih­me, et­tä oma ole­mi­se­ni oli epä­var­maa, neu­root­tis­ta ja mo­nes­ti epä­toi­vois­ta. En tie­dä, sat­tui­ko kiu­saa­mi­nen kaik­kiin sa­mal­la ta­val­la, mut­ta mi­nul­ta vei pit­kän ai­kaa, en­nen­kuin pää­sin ar­kuu­des­ta­ni, epä­var­muu­des­ta­ni ja huo­nos­ta it­se­tun­nos­ta.

Kiu­saa­mi­seen tu­li­si ol­la joka pai­kas­sa nol­la­to­le­rans­si. Us­kon, et­tä ko­val­la ku­ril­la ja kiu­saa­mi­sel­la on vai­ku­tus­ta ih­mi­sen myö­hem­pään toi­min­taan. Jos lap­sen oras­ta­va it­se­tun­to nu­jer­re­taan, se muut­taa käyt­täy­ty­mis­tä ja voi pur­kau­tua so­pi­van het­ken tul­len vi­ha­na tois­ta ih­mis­tä tai it­se­ään koh­taan. Hil­jak­koin Sa­von Am­mat­ti­o­pis­tos­sa ta­pah­tui jär­kyt­tä­vä vä­ki­val­lan­te­ko. Uu­ti­sis­ta olen lu­ke­nut, et­tä te­os­ta epäil­ty oli ko­ke­nut kou­lu­kiu­saa­mis­ta.

Kun olin en­sim­mäi­ses­sä työ­pai­kas­sa­ni pap­pi­na, koin tul­lee­ni kiu­sa­tuk­si us­ko­ni täh­den joi­den­kin työ­to­ve­rei­den ta­hol­ta. He kut­sui­vat mi­nut erää­nä syk­syi­se­nä il­ta­na kes­kus­te­le­maan kirk­ko­her­ran­vi­ras­toon. Kes­kus­te­lun ai­het­ta ei ker­rot­tu, mut­ta se kyl­lä pai­kan pääl­lä sel­väs­ti sa­not­tiin: Mi­nua ke­ho­tet­tiin ha­ke­maan pois seu­ra­kun­nas­ta. Ja el­len it­se ha­keu­tui­si pois, he pi­täi­si­vät huo­len, et­tä niin tu­lee ta­pah­tu­maan. Kun ky­syin, mitä olen teh­nyt so­pi­mat­to­mas­ti, vas­taus kuu­lui: Et mi­tään. Me em­me vain hy­väk­sy us­ko­a­si.

Vas­ta­sin, et­tä en täs­sä elä­män­ti­lan­tees­sa­ni ha­lua läh­teä vie­lä pois, kun piis­pa on mi­nut vih­ki­nyt pa­pik­si ja seu­ra­kun­ta on kut­su­nut tä­hän teh­tä­vään. Seu­ra­kun­ta­lais­ten kans­sa olen tul­lut hy­vin toi­meen ei­kä mi­nun kor­vii­e­ni ole tul­lut moit­tei­ta. Jos piis­pa mi­nut siir­tää pois, niin minä tie­ten­kin läh­den. Pa­la­sin neu­vot­te­lus­ta vä­hän su­rul­li­se­na, mut­ta sa­mal­la luot­ta­vai­se­na. Olin­han hoi­ta­nut teh­tä­vää­ni näi­den työ­ka­ve­rie­ni mu­kaan kui­ten­kin hy­vin, mut­ta us­ko­ni täh­den olin hei­dän mie­les­tään kel­paa­ma­ton.

Syk­sy jat­kui niin, et­tä yri­tin hoi­taa teh­tä­vää­ni vie­lä pa­rem­min. Tein kaik­ki työ­ni niin hy­vin kuin osa­sin ja kä­vin hoi­ta­mas­sa sel­lai­set­kin työt, jot­ka ei­vät var­si­nai­ses­ti kuu­lu­neet mi­nun teh­tä­vii­ni. Sil­loin opin pi­tä­mään ker­ho­ja, nuor­te­nil­to­ja ja te­ke­mään nuo­ri­so­työ­tä. Se oli toi­saal­ta opet­ta­vais­ta, mut­ta ikä­vää oli se, kun työ­ni sa­nel­tiin muu­al­ta. Tun­sin it­se­ni ul­ko­puo­li­sek­si, kun teh­tä­vii­ni liit­ty­vät pää­tök­set teh­tiin muu­al­la. Ikä­vä het­ki oli, kun erää­nä aa­mu­na ko­tiim­me tuli ou­to mies. Hän sa­noi ole­van­sa seu­ra­kun­nan uu­si kant­to­ri. Hän tuli kat­so­maan per­heem­me asun­toa ja ker­toi, et­tä hä­nen pi­täi­si muut­taa per­hei­neen asu­maan tä­hän. Minä esit­te­lin ys­tä­väl­li­ses­ti ko­tim­me hä­nel­le ja tar­jo­sin aa­mu­kah­vit.

Kah­vil­la hän ky­se­li mi­nul­ta: ”Min­ne te ai­ot­te muut­taa?” Minä sa­noin, et­tä em­me me ole muut­ta­mas­sa min­ne­kään ja et­tä nämä asun­to­jär­jes­te­lyt oli­vat meil­le ihan uu­si asia. Ker­roin, et­tä per­heel­lem­me ei ol­lut ker­rot­tu mi­tään uu­sis­ta asuk­kais­ta. To­te­sin, et­tä jos si­nul­le on tämä asun­to lu­vat­tu, niin ei­kö­hän meil­le­kin uu­si asun­to löy­dy. Läh­ties­sään uu­si kant­to­ri ih­met­te­li ja va­kuut­ti mi­nul­le, et­tei tule tä­hän seu­ra­kun­taan töi­hin, el­lei hä­nel­le osoi­te­ta jo­tain muu­ta asun­toa. Vä­hän sa­man­ta­pai­nen pik­kui­nen jäy­nä jat­kui tiet­ty­jen työ­ka­ve­rei­den ta­hol­ta tä­män jäl­keen­kin, ja seu­ra­va­na ke­sä­nä sain pi­tää kaik­ki nel­jä rip­pi­lei­riä. Lo­pul­ta asi­at rat­ke­si­vat mi­nun kan­nal­ta­ni hy­vin.

Me ih­mi­set voim­me kiu­sa­ta toi­si­am­me sa­noil­la, pu­hu­mat­to­muu­del­la, te­oil­la ja te­ke­mät­tö­myy­del­lä. On hyvä asia, et­tä yh­teis­kun­tam­me on kri­mi­na­li­soi­nut vi­ha­pu­heen. Ajat­te­len, et­tä se ei ole sa­nan­va­paut­ta, vaan ih­mi­sar­von mi­tä­töi­mis­tä. Ker­ran kou­lun yli­op­pi­las­juh­las­sa eräs mies ta­ka­pen­kis­tä ar­vos­te­li ää­nek­kääs­ti opet­ta­jaa, joka nou­si lau­su­maan ter­ve­tu­lo­sa­nat: ”Ei se vain ole vie­lä­kään saa­nut it­se­ään laih­tu­maan.” Se lau­sun­to ei ol­lut hy­myn an­sait­se­vaa huu­mo­ria. Mi­nul­le on huo­mau­tet­tu usein pie­nuu­des­ta. Olen kui­tan­nut Lau­ri Tas­ki­lan sa­noil­la ta­kai­sin: ”Mi­nä­hän olen tois­ta met­riä pit­kä niin kuin muut­kin mie­het.”

Saam­me ol­la li­ha­via, lai­ho­ja, pit­kiä, ly­hyi­tä, mus­tia, val­koi­sia – juu­ri sen nä­köi­siä kuin olem­me. Raa­mat­tu opet­taa, et­tä Ju­ma­la loi mei­dät ku­vak­seen. Ju­ma­lan ku­vi­na me olem­me luo­mis­ker­to­muk­sen mu­kaan ar­vok­kai­ta ja kau­nii­ta. Kuka voi ar­vos­tel­la ja sa­noa si­nul­le tai mi­nul­le, et­tä "olet ruma"? Ei­kö sil­loin puu­tu­ta Luo­jan te­ke­mi­siin.

Vii­saut­ta on ol­la ar­vi­oi­mat­ta toi­sen ih­mi­sen ul­kois­ta ole­mus­ta tai ol­la ver­tai­le­mat­ta toi­si­am­me. Vi­hois­sam­me voim­me sa­noa lä­him­mäi­sel­lem­me viil­tä­viä sa­no­ja. Vii­den­teen käs­kyyn liit­ty­en Jee­sus opet­taa vuo­ri­saar­nas­sa: ”Mut­ta minä sa­non teil­le: jo­kai­nen, joka on vi­hois­saan vel­jel­leen, on an­sain­nut oi­keu­den tuo­mi­on. Sa­moin jo­kai­nen, joka sa­noo vel­jel­leen: 'Sen­kin höl­mö', on an­sain­nut Suu­ren neu­vos­ton tuo­mi­on, ja se, joka sa­noo: 'Sinä hul­lu', on an­sain­nut hel­ve­tin tu­len.” (Matt. 5:22.)

Jee­sus tuli ih­mi­sek­si ja suos­tui kiu­sa­tuk­si, sik­si hän voi aut­taa ja ar­mah­taa – sekä kiu­sat­tu­ja et­tä kiu­saa­jia.

OlaviVallivaara
Olen juuri eläkkeelle jäänyt pappi. Pappina olen ollut kotimaakunnassani Etelä-Pohjanmaalla ja nyt jo vähän yli puolet elämästäni Keski-Suomessa. Keskisuomalaista ei minusta ole tullut, koska murteeni paljastaa syntyperäni. Näissäkin ”kiriotuksissa” se voi tulla esille. Koen, että ei näin ”köppääsellä” miehellä mitään "erikoosta" blogattavaa ole, mutta ”kiriootan” nyt siitä ilosta ja ihmettelystä, mitä olen saanut kokea. Minulle voi antaa palautetta sähköpostiini: olof.wallenberg@gmail.com.
OlaviVallivaara

Maa­il­man­lop­pu

27.2.2020 6.10
OlaviVallivaara

Olen­ko pyhä?

1.2.2020 6.10
OlaviVallivaara

Tä­nään

10.1.2020 6.45
OlaviVallivaara

Kau­nis juh­la

22.11.2019 6.28
OlaviVallivaara

Ul­ko­puo­li­suu­des­ta

24.9.2019 13.29
OlaviVallivaara

Hyvä ih­mi­nen

14.8.2019 6.52
OlaviVallivaara

Ih­meel­li­nen yh­tei­sö

19.7.2019 6.19
OlaviVallivaara

Muis­ta mi­nua

9.6.2019 6.33
OlaviVallivaara

Isä­nä ja kas­vat­ta­ja­na

4.5.2019 6.00
OlaviVallivaara

Jär­ki vai tun­teet

25.3.2019 6.08
OlaviVallivaara

Muis­tot kan­ta­vat

26.2.2019 6.11
OlaviVallivaara

Tär­keys­jär­jes­tys

19.1.2019 6.59
OlaviVallivaara

Pi­meys vä­syt­tää – valo voi­maan­nut­taa

17.12.2018 6.46
OlaviVallivaara

On­ko avi­oe­ro oi­kea rat­kai­su?

27.11.2018 6.28
OlaviVallivaara

Pi­täi­si­kö ruo­kai­lu­tot­tu­muk­sia muut­taa?

7.11.2018 6.42
OlaviVallivaara

Yk­si­näi­syy­den on­gel­ma

30.9.2018 6.40
OlaviVallivaara

Hyvä ol­la

6.9.2018 6.31
OlaviVallivaara

Olo­ni oli kuin tai­vaas­sa

26.7.2018 6.41
OlaviVallivaara

Mu­ka­va reis­su Taa­lain­maal­le

20.6.2018 6.04
OlaviVallivaara

Lepo on lah­jaa

1.5.2018 6.04
OlaviVallivaara

Kor­keim­man kä­res

9.4.2018 6.27
OlaviVallivaara

Osaan­ko kuun­nel­la?

5.3.2018 6.41
OlaviVallivaara

Ar­mon kou­lus­sa

2.2.2018 6.49
OlaviVallivaara

Pää­si­kö hän tai­vaa­seen?

31.12.2017 6.57
OlaviVallivaara

Jou­lun­viet­toa en­nen ja nyt

4.12.2017 6.32
OlaviVallivaara

Koh­tuu­den mit­ta

29.10.2017 6.53
OlaviVallivaara

On­ko nimi en­ne?

29.9.2017 6.26
OlaviVallivaara

Pai­nia it­ten­sä kans­sa

26.8.2017 6.51
OlaviVallivaara

Tuu­let tuo­vat vies­tin

23.7.2017 6.02
OlaviVallivaara

”Rip­pis­kou­lu­hun vai Yli­se­hen maa­laa­maan?”

27.6.2017 6.50
OlaviVallivaara

Rii­si­puu­roa ja mus­tik­ka­vel­liä

25.5.2017 6.34
1.4.2020

Her­ra, mi­nun Ju­ma­la­ni, ku­kaan ei ole si­nun ver­tai­se­si! Sinä olet teh­nyt suu­ria te­ko­ja, sinä ajat­te­let mei­dän pa­ras­tam­me. Ps. 40:6

Viikon kysymys