JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Kor­keim­man kä­res

Vallivaara Olavi
Nykyiset blogit
9.4.2018 6.27

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420180409062700

Olen kuul­lut van­hem­mil­ta­ni ja muil­ta­kin sota-ai­ka­na elä­neil­tä ih­mi­sil­tä, et­tä mo­net sil­loin ru­koi­li­vat ja et­si­vät tur­vaa Ju­ma­las­ta. Mo­nes­ti pu­heis­sa yk­si­tyis­ten ih­mis­ten ja koko kan­sa­kun­nan hä­dän kes­kel­lä sa­not­tiin: ”Tämä kaik­ki on nyt Kor­keim­man kä­des­sä.” Niin se oli, mut­ta niin­hän se on kaik­ki­na ai­koi­na, niin myös nyt.

Vuo­sia sit­ten he­rä­sin aa­mul­la pu­he­lin­soit­toon. Pu­he­lu tuli kau­kai­ses­ta sai­raa­las­ta. Soit­ta­ja esit­te­li it­sen­sä, hän oli mi­nul­le tut­tu mies. Hän ker­toi soit­ton­sa syyn: ”Olen juu­ri me­nos­sa vai­ke­aan leik­kauk­seen ja en tie­dä, mi­ten mi­nun käy." Sit­ten tuli tau­ko. Minä ky­syin: Ha­lu­at­ko sinä us­koa? Hän vas­ta­si: ”Sitä var­ten minä nyt si­nul­le soi­tan.” Saar­na­sin hä­nel­le kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä. Hän ha­lu­si us­koa. Jä­tim­me toi­sem­me hy­vään tur­vaan ja Ju­ma­lan rau­haan. Elä­mä on pa­rem­mis­sa kuin mei­dän ih­mis­ten kä­sis­sä. Kun on us­ko sy­dä­mes­sä, on vain hy­viä vaih­to­eh­to­ja sil­loin­kin, kun elä­mä on päät­ty­mäs­sä.

Minä olen saa­nut tä­hän saak­ka elää pe­rus­ter­vet­tä elä­mää. Nyt olen va­jaan kah­den vuo­den ai­ka­na ol­lut kak­si ker­taa leik­kauk­ses­sa. Olen elä­mäs­sä yrit­tä­nyt nou­dat­taa ta­val­li­sia ja yk­sin­ker­tai­sia oh­jei­ta: syö­dä hy­vin, nuk­kua riit­tä­väs­ti ja liik­kua ko­vas­ti. Lää­kä­rin an­ta­miin neu­voi­hin olen ruu­miin vai­vois­sa­ni luot­ta­nut. Ajat­te­len, et­tä hei­dän vä­li­tyk­sel­lään Ju­ma­la voi mei­tä ter­veh­dyt­tää, jos niin hy­väk­si nä­kee. Ru­kouk­ses­sa saam­me jät­tää asi­am­me Ju­ma­lan hal­tuun ja luot­taa, et­tä hä­nel­le ei mi­kään asia ole mah­do­ton.

Olen tätä kir­joit­ta­es­sa­ni toi­pi­laa­na. Nyt on ai­kaa poh­tia oman elä­män kul­kua ja vai­hei­ta. Sai­raus on ko­et­te­le­mus jo­kai­sel­le. Tai­vaan Isä nöyr­ryt­tää ja sa­mal­la näyt­tää voi­man­sa. Hän aset­taa mei­dät elä­mäs­sä ti­lan­tei­siin, jos­sa olem­me heik­ko­ja ja avut­to­mia. Niis­sä Ju­ma­la näyt­tää, mis­sä on hei­kon, avut­to­man ja voi­mat­to­man tur­va. Mi­kään maa­il­man mah­ti tai nau­tin­to ei tuo loh­tua. Läh­ties­sä­ni leik­kauk­seen pyy­sin vai­mol­ta­ni siu­naus­ta. Sa­noin, et­tä tä­män siu­nauk­sen tur­vis­sa on hyvä läh­teä ja jos Tai­vaan Isä sal­lii, saa pa­la­ta hy­vil­lä mie­lin ko­tiin ta­kai­sin. Ai­van eri­tyi­sen hy­väl­tä tun­tui ol­la Kor­keim­man kä­des­sä. Nyt leik­kauk­ses­ta toi­pu­es­sa­ni tun­tuu, et­tä täl­lä­kin ko­e­tuk­sel­la on mi­nun elä­mää­ni sel­keä tar­koi­tus.

Run­saat 40-vuot­ta sit­ten pi­din en­sim­mäis­tä sai­raa­la­har­taut­ta te­o­lo­gi­an yli­op­pi­laa­na ko­ti­pi­tä­jä­ni sai­raa­las­sa. Kun tar­jo­sin pu­hees­sa­ni kuu­li­joil­le Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mia, erään huo­neen ovel­ta huu­si yl­lä­tyk­sek­se­ni van­ha mum­mo: ”Minä ha­lu­an ai­na­kin us­kua.” Siu­na­sin hän­tä, ja hä­nen kans­saan tuli har­tau­den jäl­keen rie­mul­li­nen ta­paa­mi­nen.

Hän neu­voi mi­nut sit­ten ta­paa­mi­sem­me jäl­keen huo­nee­seen, jos­sa le­pä­si vai­ke­aa sai­raut­ta sai­ras­ta­va mies. Tämä mies oli hil­jat­tain saa­nut us­ko­mi­sen lah­jan. Hän vai­kut­ti vä­sy­neel­tä, mut­ta huo­ma­tes­saan mei­dät hän sil­min­näh­tä­väs­ti pi­ris­tyi. Hän iloit­si kuu­le­mas­taan har­tau­des­ta ja ker­toi mi­nul­le: ”Mul­la on kuu­le kova sai­raus, en­kä mä täs­tä enää hen­gis se­le­viä. Mut­ta kuu­le, sää et tie­rä, kuin­ka iloo­nen mä oon, et­tä Ju­ma­la an­too mul­le tä­män sai­rau­ren. Mää en oli­si kuu­le muu­toon löy­tä­ny Ju­ma­lan val­ta­kun­taa.” Tämä mies oli to­del­la iloi­nen, mie­lee­ni tuli Sak­keus. Tuon mie­hen ilo ja hyvä olo on jää­nyt mi­nun­kin muis­tii­ni läh­te­mät­tö­mäs­ti. Olen jäl­keen­päin aja­tel­lut, et­tä Tai­vaan Isä mi­nu­a­kin val­mis­ti teh­tä­vää­ni siel­lä sai­raa­las­sa näit­ten us­ko­vais­ten ih­mis­ten kaut­ta, jot­ka yk­sin­ker­tai­ses­ti tur­va­si­vat Ju­ma­lan ar­moon. Opin, et­tä evan­ke­liu­min saar­na ei ole kos­kaan tur­haa. Se an­taa voi­man ja tuo tur­van.

Vuo­ri­saar­nas­saan Jee­sus kiel­si ope­tus­lap­si­aan mu­reh­ti­mas­ta lii­ak­si ajal­li­sia asi­oi­ta (Matt. 6:24–34). Hän opet­ti seu­raa­ji­aan kat­so­maan tai­vaan lin­tu­ja ja ke­don kuk­kia. Ne ei­vät mu­reh­di ei­vät­kä tee työ­tä, ja sil­ti Ju­ma­la pi­tää niis­tä huo­len. Hän sa­noi, et­tä pa­ka­nat mu­reh­ti­vat vain ajal­li­sia asi­oi­ta. Mitä Jee­sus ke­hot­ti et­si­mään? Ju­ma­lan val­ta­kun­taa. Jee­sus lu­pa­si, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan myö­tä ih­mi­sel­le an­ne­taan kaik­ki muu­kin tar­peel­li­nen.

Jee­sus on lu­van­nut ol­la seu­raa­jien­sa kans­sa joka päi­vä maa­il­man lop­puun saak­ka. Ei­kö ole­kin hyvä tur­va, kun saa ol­la Kor­keim­man var­je­luk­ses­sa?

OlaviVallivaara
Olen juuri eläkkeelle jäänyt pappi. Pappina olen ollut kotimaakunnassani Etelä-Pohjanmaalla ja nyt jo vähän yli puolet elämästäni Keski-Suomessa. Keskisuomalaista ei minusta ole tullut, koska murteeni paljastaa syntyperäni. Näissäkin ”kiriotuksissa” se voi tulla esille. Koen, että ei näin ”köppääsellä” miehellä mitään "erikoosta" blogattavaa ole, mutta ”kiriootan” nyt siitä ilosta ja ihmettelystä, mitä olen saanut kokea. Minulle voi antaa palautetta sähköpostiini: olof.wallenberg@gmail.com.
3.6.2020

Jee­sus sa­noo: "To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: sil­lä, joka us­koo, on ikui­nen elä­mä." Joh. 6:47

Viikon kysymys