JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Kri­tiik­kiä ja se­re­na­de­ja

Nykyiset blogit
13.2.2020 6.45

Löt­köt­te­lin ker­ran vuo­sia sit­ten sän­gyl­lä, kun Tai­mi, sil­loin 2-vuo­ti­as, heit­täy­tyi se­läl­leen ja löi pään­sä mi­nun sil­mä­kul­maa­ni. Ai et­tä ot­ti ki­pe­ää. Pa­rah­din, et­tä apua, jos tuli mus­ta sil­mä ja juu­ri en­nen vel­je­ni häi­tä!

7-vuo­ti­as Pet­rus tuli avu­li­aas­ti kat­so­maan mi­ten kävi. Hy­vin huo­les­tu­neel­la ää­nel­lä hän sa­noi: ”Joo, ihan on tum­ma tuo sil­mä­na­lus ja toi­sen­kin sil­män alus ja jo­ten­kin iho­kin ihan ry­pys­sä sii­tä.” Häi­hin men­nes­sä­ni ajat­te­lin, et­tä tääl­tä se van­ha ja vä­sy­neen nä­köi­nen iso­sis­ko hiip­pai­lee häi­hin.

Jos­kus muul­loin­kin olen kuul­lut mie­li­pi­tei­tä, jot­ka ei­vät ole vält­tä­mät­tä it­se­tun­toa ol­leet ko­hot­ta­mas­sa. Ker­ran yk­si ty­töis­tä­ni sa­noi toi­vo­van­sa it­sel­leen toi­sen­lais­ta äi­tiä. Minä ky­se­lin, et­tä mil­lai­nen äi­ti mi­nun pi­täi­si ol­la, et­tä kel­pai­sin. No, Kes­ki­sel­lä­hän on ai­na nii­tä nai­sia, joil­la on oi­kein isot, hie­not ha­meet, sain vas­tauk­sen. Ro­ma­ni­nai­si­a­han siel­lä hie­noi­na kul­kee. En kui­ten­kaan lu­van­nut yh­tä hie­nok­si al­kaa. Jou­tui­vat rau­kat yhä tyy­ty­mään äi­tiin, joka laa­hus­taa ko­to­puo­les­sa maa­li­sil­la far­kuil­la.

Noil­le ku­vaa­mil­le­ni ar­vos­te­luil­le olen nau­ra­nut, mut­ta kun lap­set lä­hes­ty­vät mur­ro­si­kää, kri­tiik­ki ei ai­na hy­myi­ly­tä. Jos­kus kri­tiik­ki on ai­heel­lis­ta ja aut­taa toi­si­naan muut­tu­maan. Vä­lil­lä kri­tiik­ki tun­tuu koh­tuut­to­mal­le. Jos­kus se lait­taa val­vo­maan al­ku­yös­tä ja huo­kai­le­maan, mi­ten vai­ke­aa on ol­la äi­ti.

Isos­sa per­hees­sä on mo­nen­lais­ta per­soo­naa, mon­ta ikä­vai­het­ta ja eri­lai­sia tar­pei­ta kul­la­kin. Kun ky­se­len las­ten kuu­lu­mi­sia päi­vän mit­taan, saan toi­sel­ta oi­kein run­saan ja mo­ni­vai­hei­sen ra­por­tin, toi­sel­ta vain ynäh­dyk­sen. En ai­na tie­dä, oli­ko se tyy­ty­väi­nen vai tyy­ty­mä­tön ään­näh­dys, ja li­sä­ky­sy­myk­see­ni saa­tan saa­da vas­tauk­sek­si mul­kai­sun.

Toi­si­naan yl­lät­tää se, et­tä en ole oi­ke­as­ti tien­nyt­kään sen lap­sen kuu­lu­mi­sia, joka on tun­tu­nut avoi­mes­ti niis­tä ker­to­van. Hän on­kin jät­tä­nyt ker­to­mat­ta ne mie­les­tä­ni tär­keim­mät asi­at.

Jos­kus su­ren jon­kun lap­sen ka­ve­ri­a­si­oi­ta ja syyl­lis­tän it­se­ä­ni, et­ten ole aut­ta­nut hän­tä riit­tä­väs­ti. Mie­tin, on­ko ve­täy­ty­väm­mäl­lä lap­sel­la kaik­ki hy­vin. Ker­too­ko hän mi­nul­le, jos hä­nel­lä on huo­lia?

En­tä on­ko joku lap­sis­ta­ni hy­myil­lyt vii­me ai­koi­na lii­an vä­hän? Mik­si joku lap­sis­ta her­mos­tuu niin her­käs­ti? On­ko­han joku lap­sis­tam­me lii­an stres­saan­tu­neen oloi­nen? Kan­nat­ta­ko mi­nun kan­nus­taa hän­tä yhä jat­ka­maan har­ras­tus­taan vai on­ko pa­rem­pi, et­tä hän lo­pet­taa? Huo­mi­oin­ko jo­kais­ta riit­tä­väs­ti?

Mie­tin, olem­me­ko me kas­va­tuk­sel­lam­me tu­ke­neet tar­peek­si kun­kin lap­sen it­se­tun­toa, sil­lä on­han van­hem­muu­den yk­si tär­keim­mis­tä teh­tä­vis­tä tu­kea lap­sen it­se­luot­ta­mus­ta. Tie­dän, et­tä it­se­tun­te­muk­sen vah­vis­ta­mi­ses­sa tär­kein te­ki­jä on se, et­tä van­hem­pi viet­tää lap­sen­sa kans­sa pal­jon ai­kaa. Näin lap­sel­le tu­lee tun­ne, et­tä hän ar­vo­kas. Työs­ken­te­len ko­to­na ja olen pe­ri­aat­tees­sa hel­pos­ti saa­ta­vil­la, mut­ta vä­lil­lä mie­tin, olen­ko kes­kit­ty­nyt lii­kaa omiin te­ke­mi­sii­ni.

Jos­kus, kun jon­kun lap­sen kans­sa on ol­lut han­ka­laa, olen soit­ta­nut am­mat­ti­aut­ta­jal­le. Olen saa­nut hy­viä neu­vo­ja haas­ta­viin kas­va­tus­ti­lan­tei­siin. Usein myös ai­kui­nen iso­sis­ko on osan­nut ju­tut­taa ja loh­dut­taa sitä si­sa­rus­taan, jon­ka suk­set ovat men­neet äi­din tai isän kans­sa ris­tiin. En osaa sa­noa, mi­ten kii­tol­li­nen olen nois­ta ti­lan­teis­ta! Olen myös huo­man­nut, et­tä jos­kus mur­ro­si­käi­sen saat­taa ol­la hel­pom­pi ju­tel­la asi­ois­taan iso­sis­kol­le kuin äi­dil­le.

Tun­tuu tur­val­li­sel­ta aja­tel­la, et­tä ai­kui­set lap­set voi­vat ol­la tu­ke­na elä­mäs­sä ja us­ko­na­si­ois­sa­kin nuo­rem­mil­leen. Yli­pää­tään on iha­naa, et­tä lap­set ovat tär­kei­tä toi­sil­leen. Toi­von, et­tä lap­sil­lam­me säi­lyi­si lä­hei­set vä­lit läpi elä­män. Si­sa­ruk­set voi­vat an­taa toi­sil­leen pal­jon tur­vaa.

Il­tai­sin sul­jen ru­kouk­siin lap­se­ni, jo­kai­sen rak­kaan vuo­ron­pe­rään. Toi­von heil­le kai­kil­le pal­jon hy­vää ja it­sel­le­ni ym­mär­tä­väis­tä sy­dän­tä.

Kii­tän Luo­jaa, et­tä meil­lä on myös al­le 2-vuo­ti­as. Sil­loin­kin kun äi­ti­nä olo tun­tuu ole­van sar­ja epä­on­nis­tu­mi­sia, hän ihai­lee eh­doit­ta. Esi­mer­kik­si ei­len il­lal­la en­nen nu­kah­ta­mis­taan hän lau­loi meil­le kek­si­män­sä se­re­na­din: ”Äi­ti on ra­kas, ra­kas, äi­ti on pie­ni, pie­ni, äi­ti on mus­suk­ka ja is­kä on iso mies.”

VirpiMäkinen
Minulla on keltainen keinutuoli. Se on minun ensimmäinen omilla rahoilla hankkimani huonekalu. Ostin sen vanhojen tavaroiden liikkeestä Pattijoelta, josta olen kotoisin. Se on kulkenut mukanani ensin Ouluun ja siellä moneen eri asuntoon. Sitten se muutti kanssamme Kuortaneelle ja sieltä Seinäjoelle, jossa nyt asumme. Istun siinä ihmettelemässä elämää maalaten, kirjoittaen tai vielä tärkeämpää: lapsiamme sylitellen. Voit kirjoittaa minulle: virpi@keltainenkeinutuoli.fi
22.2.2020

Ku­kin kat­so­koon, mi­ten ra­ken­taa. Pe­rus­tus on jo las­ket­tu, ja se on Jee­sus Kris­tus. Muu­ta pe­rus­tus­ta ei ku­kaan voi las­kea. 1 Kor. 3:10-11

Viikon kysymys