JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Kun huoli muuttui kiitollisuudeksi

Piirainen Aulikki
Nykyiset blogit
26.1.2020 6.30

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420200126063000

Home, sweet home! Ma­koi­len sän­gys­sä ja odot­te­len un­ta. Mie­le­ni on ih­met­te­le­vä ja kii­tol­li­nen. Olen ol­lut vii­kon­lo­pun kurs­sil­la Reis­jär­ven opis­tol­la.

Kun kurs­si­a­jan­koh­ta lä­hes­tyi, al­koi huo­li hii­piä mie­lee­ni. Mi­ten saan nu­kut­tua vie­raas­sa pai­kas­sa? Ai­na­kin oma tyy­ny on otet­ta­va mu­kaan. Jak­san­ko is­tua tun­ti­kau­sia? Se te­kee ke­ho­ni ki­pe­äk­si ja le­vot­to­mak­si. Pi­tää läh­teä työ­vii­kon jäl­keen suo­raan töis­tä aja­maan, ken­ties huo­nol­la ke­lil­lä. Pi­me­äs­sä, yk­sin!

Tun­tui, et­tä tie nou­see pys­tyyn. Yön hil­jai­si­na het­ki­nä aja­tuk­set syk­ky­röi­tyi­vät: en jak­sa, en sel­viä. On­ko ol­len­kaan jär­ke­vää läh­teä vä­syt­tä­mään it­se­ään vii­kon­lo­puk­si? Ei oli­si mah­dol­lis­ta käy­dä len­kil­lä ei­kä le­vä­tä päi­väl­lä, mi­hin olen tot­tu­nut ja mitä ke­ho­ni tun­tuu vaa­ti­van. Il­lat ve­nyi­si­vät kym­me­neen, en­kä pää­si­si kaar­rat­te­le­maan yö­tä koh­ti niin ai­kai­sin kuin uni­ryt­mi­ni vaa­tii. Maa­nan­tai­aa­mu­na täy­tyi­si vie­lä jak­saa läh­teä työ­viik­koa aloit­ta­maan.

Sää­kin mie­ti­tyt­ti. Al­ku­vuo­si on ol­lut ajo­ke­lien puo­les­ta vaih­te­le­va, vä­lil­lä lun­ta on tul­lut val­ta­vas­ti, vä­lil­lä vet­tä. Tiet ovat ol­leet mil­loin pöl­ly­ä­vän lu­men, mil­loin soh­jon pei­tos­sa. Seu­raa­va­na päi­vä­nä tien pin­ta saat­taa­kin ol­la jo jäi­nen. Reit­ti Reis­jär­vel­le kul­kee mel­ko pie­niä tei­tä pit­kin, jo­ten odo­tet­ta­vis­sa oli mitä vain. Eh­kä mäet oli­si­vat jääs­sä, mut­kat po­lan­tei­sia, ajou­ra ka­pea. Kurs­si­vii­kon­lop­pu tu­li­si siis luul­ta­vas­ti ole­maan ka­tast­ro­fi, mie­tin.

Kui­ten­kin pää­tin läh­teä, vaik­ka vä­hän jän­nit­ti. Ajat­te­lin, et­tä per­jan­tai-il­ta me­nee it­ses­tään ja lau­an­tai­na saan jo aja­tel­la, et­tä huo­men­na pää­see ko­tiin. Kyy­ti­kin jär­jes­tyi kim­pas­sa ys­tä­vien kans­sa. Oli hel­po­tus, kun per­jan­tai­na ei tar­vin­nut men­nä työ­pai­kal­le ja läh­tö oli­si vas­ta il­ta­päi­väl­lä.

Per­jan­tai koit­ti au­rin­koi­se­na, au­rin­gon­las­kun va­loa riit­ti al­ku­mat­kal­le. Täy­si­kuu mol­lot­ti tai­vaal­la ja Ve­nus lois­ti kirk­kaa­na. Pak­kas­ta oli hiu­kan. Vii­tos­tie oli hy­väs­sä ajo­kun­nos­sa. Mut­ta an­na­han ol­la, ajat­te­lin, kun kään­ny­tään Kok­ko­lan tiel­le, vai­keu­det al­ka­vat. Mut­ta mitä vie­lä: tie oli ta­sai­nen, hy­vin höy­lät­ty, to­sin ohu­en jään peit­tä­mä. Mä­et­kin oli­vat pie­nen­ty­neet ole­mat­to­miin, mut­kat suo­ris­tu­neet.

Ker­ke­sin mat­kan ai­ka­na to­de­ta ai­na­kin nel­jä ker­taa mat­ka­to­ve­reil­le­ni, et­tä en oli­si iki­nä us­ko­nut ajo­ke­liä näin hy­väk­si. Kuun­va­los­sa ih­met­te­lim­me poh­jan­maan lu­met­to­mia pel­to­ja. Ihas­te­lim­me Ve­nuk­sen sa­ka­roi­ta, jot­ka eroit­tui­vat kirk­kai­na kuin jou­lu­täh­des­sä ik­ku­nas­sa. Jut­tu luis­ti.

Opis­tol­le saa­vut­tu­am­me siel­lä oli täy­si höy­ry pääl­lä. Pik­ku­hil­jaa ku­kin kurs­si löy­si oman sop­pen­sa ja yh­des­sä op­pi­mi­nen pää­si al­ka­maan.

En­sim­mäi­se­nä il­ta­na tai­sim­me pääs­tä rau­hoit­tu­maan ma­ja­paik­koi­him­me hy­vän ai­kaan yh­den­tois­ta jäl­keen – reip­paas­ti nor­maa­le­ja il­ta­toi­mi­a­ni myö­hem­min. Ei pu­het­ta­kaan, et­tä sau­no­maan oli­sim­me jak­sa­neet men­nä. Äk­kiä il­ta­pe­sul­le ja pit­käl­leen sän­kyyn un­ta hou­kut­te­le­maan. Va­ra­sin kä­den ulot­tu­vil­le ot­sa­lam­pun, jos tar­vit­si­si lu­kea un­ta odo­tel­les­sa. Sär­ky­lääk­keet­kin oli­vat saa­ta­vil­la. Mut­ta tu­li­han se uni, hel­pom­min kuin olin us­kal­ta­nut unel­moi­da­kaan.

Tun­tien pai­kat vaih­te­li­vat niin, et­tä saim­me so­pi­vas­ti lii­kun­taa­kin. Piti kii­ve­tä toi­seen ker­rok­seen, vä­lil­lä las­keu­tua maan ta­sal­le ja sit­ten taas nous­ta muu­ta­ma por­ras au­di­to­ri­on penk­kiin. Tun­tien si­säl­tö imai­si mu­kaan­sa, uu­det asi­at ja vies­tin­tä­kurs­si­lais­ten nuo­ri ener­gia vir­kis­ti­vät.

Toi­sen­kin yön sain nu­kut­tua hy­vin, ei­kä is­tu­mi­sen pal­jous ra­sit­ta­nut niin pal­jon kuin pel­kä­sin. Le­vot­to­mat ja­lat py­syi­vät le­vol­li­si­na. Il­man ul­koi­lu­a­kin voi nä­kö­jään pär­jä­tä.

Kurs­si­vii­kon­lop­pu osoit­ti, et­tä kuu­le Au­lik­ki, pal­jon ja tur­haan sinä huo­leh­dit! Luo­ta Ju­ma­laan, hän voi ja ha­lu­aa pi­tää si­nus­ta huo­len! Hän an­taa voi­mia myös kris­til­li­syy­den työ­hön.

Po­si­tii­vi­sen ko­ke­muk­sen pe­rus­teel­la toh­din eh­kä läh­teä toi­sen­kin ker­ran kurs­sil­le. Roh­kai­sen mui­ta­kin läh­te­mään. Vä­sy­mi­nen pe­lot­taa, mut­ta vä­lil­lä omat mu­ka­vuus­ra­jat kan­nat­taa ylit­tää. It­ses­tään voi op­pia jo­ta­kin yl­lät­tä­vää.

AulikkiPiirainen
Elämääni raamittavat tärkeät ihmiset: äiti, sisko ja veljen perhe sekä muutama hyvä ystävä. Isältäni olen perinyt uteliaisuuden ja rakkauden luontoon. Äitini puolelta olen sumunharmaa runotyttö. Vapaa-aikana valmistelen yläkoulun opinto-ohjaajan työtäni ja ulkoilen, opiskelen, ihmettelen. Olen astumassa elämässäni uuteen vaiheeseen, kun pitäisi malttaa jättää mielenkiintoinen työelämä nuoremmille. Voit antaa palautetta kirjoituksistani osoitteeseenaulikki.piirainen(at)gmail.com
26.4.2024

Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten korjaavat. Jotka itkien menevät kylvämään vakkaansa kantaen, ne riemuiten palaavat kotiin lyhteet sylissään. Ps. 126:5–6

Viikon kysymys