JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Läksiäisten aika

Nykyiset blogit
30.7.2020 6.00

Juttua muokattu:

28.7. 15:02
2020072815023520200730060000

Kak­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten aje­lim­me mie­he­ni kans­sa maa­seu­dul­la anop­pi­lan lai­na-au­tol­la, kun omaa ei ol­lut. Olim­me kak­si­kymp­pi­siä. Kuu­lin ky­sy­myk­sen, et­tä läh­ti­sin­kö maa­ti­lan emän­näk­si. Vas­ta­sin: ”Ei, ei iki­nä!”

Ky­sy­mys oli hei­tet­ty ylei­sel­lä ta­sol­la, ei­hän meil­lä ol­lut mi­tään maa­ti­laa mi­hin men­nä. Asuim­me sil­loin Hel­sin­gis­sä, sie­väs­sä kak­si­os­sa ai­van me­ren­ran­ta­kal­li­oit­ten lä­hel­lä. Oi­ke­as­taan se oli juu­ri so­pi­va paik­ka har­joi­tel­la pie­nen per­heen ar­kea. Olin­han täy­sin kau­pun­ki­lais­tyt­tö, nuo­ri ja juu­ri muut­ta­nut toi­ses­ta maas­ta ja mil­joo­na­kau­pun­gis­ta.

Siel­lä Laa­ja­sa­los­sa oli so­pi­van lä­hel­lä kau­pun­ki ja luon­to ja meil­le tär­kei­tä ys­tä­viä ja saat­to­mie­hiä. Eri­tyis­tä oli, et­tä siel­lä oli­vat Eli­na ja Pau­li. He oli­vat pal­jon mei­tä van­hem­pia, he oli­si­vat voi­neet ol­la vaik­ka mei­dän van­hem­pam­me. Oli kuin oli­sim­me saa­neet heis­tä lai­na­van­hem­mat jot­ka opas­ti­vat mei­tä ai­kui­suu­teen. Mel­kein joka viik­ko kä­ve­lim­me ki­lo­met­rin ver­ran heil­le ky­lään. Hei­dän mat­kas­saan kul­jim­me om­pe­lu­seu­roi­hin ja jos­kus lei­po­mis­tal­koi­siin. Oli tur­val­lis­ta ol­la.

Muu­tim­me pa­rin vuo­den ku­lut­tua Hä­meen­lin­naan opin­to­jen pe­räs­sä. Täl­löin meil­lä oli jo puo­li­vuo­ti­as esi­koi­sem­me. Hä­meen­lin­nan ai­ka on jää­nyt tar­kas­ti mie­leen. Har­joit­te­lim­me van­hem­muut­ta ja avi­o­puo­li­soi­na ole­mis­ta. Har­joit­te­lim­me kuun­te­le­mis­ta ja kun­ni­oi­tus­ta. Ja vaik­ka tämä kou­lu ei kos­kaan oi­ke­as­taan lopu, eh­kä se vai­kein aloi­tus­kurs­si oli juu­ri sil­loin.

Opis­ke­lu­a­jan jäl­keen mie­he­ni aloit­ti työn Ve­ka­ran­jär­ven va­rus­kun­nas­sa. Asuim­me omas­sa rau­has­sa erä­maan ym­pä­röi­mä­nä. Tie­sin, et­tä siel­lä oli kar­hu­ja, ja vä­lil­lä näin kun maas­tou­tu­neet va­rus­mie­het juok­si­vat met­säs­sä ha­vu­nok­sat pääs­sä yh­des­tä pai­kas­ta toi­seen. Se oli niin haus­ka näky, et­tä tai­sin joku ker­ta nau­raa ää­neen, eh­kä osit­tain sii­tä hel­po­tuk­ses­ta, et­tä ne ei­vät ol­leet­kaan kar­hu­ja vaan ih­mi­siä!

Olin ni­mit­täin kuul­lut sel­lai­sen ta­ri­nan, et­tä lä­hi­kou­lun opet­ta­ja oli ol­lut lait­ta­mas­sa op­pi­lai­ta vä­li­tun­nil­le, kun huo­ma­si, et­tä kar­hu­e­mo ja pen­nut kul­ki­vat pi­han poik­ki. Opet­ta­ja ei sil­lä ker­taa lä­het­tä­nyt op­pi­lai­ta ulos vä­li­tun­nil­le.

Vaik­ka pel­kä­sin hir­viä ja kar­hu­ja, olin päät­tä­nyt, et­ten is­tu si­säl­lä koko vuot­ta. Lenk­kei­lin las­ten kans­sa, ja sään­nöl­li­sin vä­li­a­join ys­käi­sin tai ry­käi­sin, jot­ta kar­hut an­tai­si­vat mei­dän ol­la rau­has­sa. On­nek­si ne ei­vät il­mes­ty­neet lenk­ki­po­lul­le­ni. Har­joit­te­lin maal­la ole­mis­ta ja sa­mal­la opin naut­ti­maan erä­maan hil­jai­suu­des­ta. Ja ne maas­tou­tu­neet va­rus­mie­het toi­vat mi­nul­le tur­val­li­suu­den tun­net­ta. En ol­lut met­säs­sä ai­van yk­sin.

Elä­mä kul­jet­ti kir­kon­ky­läl­le, ja pik­ku­hil­jaa per­he kas­voi. Saim­me mah­dol­li­suu­den ra­ken­taa oma­ko­ti­ta­lo maa­lais­mai­se­maan lä­hel­le jär­veä. Lah­jak­si saim­me tär­kei­tä ys­tä­viä. Koim­me, et­tä saim­me ol­la osa ko­ti­sii­o­nia, us­ko­nys­tä­vien jouk­koa.

Elet­tiin täs­sä ja nyt, mut­ta ai­na sil­loin täl­löin, muu­ta­man vuo­den vä­lein, puo­li­so­ni tois­ti ää­neen haa­veen­sa maa­ti­las­ta. Hän oli­si var­mas­ti ol­lut val­mis sii­hen jo kak­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten, mut­ta minä tar­vit­sin ai­kaa kas­vaa tuo­hon teh­tä­vään. Ajat­te­lim­me, et­tä kun olem­me per­he, haa­veen tu­li­si ol­la koko per­heen haa­ve. Eh­kä sen ta­kia ti­lan löy­tä­mi­nen kes­ti­kin niin kau­an, et­tä vä­lil­lä mie­tim­me, to­teu­tuu­ko se ol­leen­kaan.

Tie­ten­kin haa­vei­ta ja ta­voit­tei­ta saa ja on hyvä ol­la, mut­ta sil­loin täl­löin kes­kus­te­lim­me myös sii­tä, et­tä on mah­dol­lis­ta, et­tä Ju­ma­la ei suo meil­le sitä maa­ti­laa. Mie­tim­me vä­lil­lä mui­ta­kin vaih­to­eh­to­ja, mut­ta ai­na se maa­ti­la kui­ten­kin pa­la­si ta­kai­sin kes­kus­te­lui­hin. Kan­nus­tin mies­tä­ni jat­ka­maan et­sin­tö­jä, vaik­ka tu­los­ta ei oi­kein vuo­siin tul­lut. Kun on iso per­he, oli mon­ta seik­kaa mie­tit­tä­vä­nä. Ajat­te­lin, et­tä on hel­pom­pi tyy­tyä lop­pu­tu­lok­seen, jos on kun­nol­la yrit­tä­nyt, oli­pa tu­los mikä ta­han­sa.

Kuin ih­meen kau­pal­la maa­ti­la on nyt löy­ty­nyt ja asi­at ovat vain lok­sah­del­leet mel­kein it­ses­tään pai­koil­leen. Tämä rat­kai­su tun­tuu nyt oi­ke­al­ta ja ai­ka­kin tun­tuu oi­ke­al­ta.

Toi­saal­ta osa mei­dän sy­dä­mis­täm­me jää tän­ne Ky­men­laak­soon, jos­sa eh­dim­me asua 17 vuot­ta. Olo on se­koi­tus hai­keut­ta, kut­kut­ta­vaa in­nos­tus­ta ja kii­tol­li­suut­ta.

Saim­me viet­tää jo­kin ai­ka sit­ten läk­si­äis­seu­rat omas­sa ke­sä­pi­has­sam­me. Us­ko­nys­tä­vät oli­vat mei­tä saat­ta­mas­sa. Yh­des­sä kor­tis­sa luki: ”Hai­keut­ta tun­tien mut­ta myös kii­tol­li­si­na sii­tä, et­tä saim­me het­ken mat­kaa kul­kea yh­des­sä sa­mas­sa ko­ti­sii­o­nis­sa.” Näin se on, yk­sin mei­dän ei ole tar­vin­nut mat­ka­ta.

”Mis­sä olen­kin, min­ne me­nen­kin, sen sinä tie­dät, jo kau­kaa näet ai­kee­ni”, il­lan seu­ra­pu­hees­sa lai­nat­tiin psal­min sa­no­ja (Ps. 139:2).

Kät­kem­me sen il­lan muis­ton sy­dä­miim­me, kun läh­dem­me uu­del­le paik­ka­kun­nal­le. Luo­tam­me sii­hen, et­tä tai­vaan Isäl­lä on tie­dos­saan kaik­ki päi­väm­me, ja hän on kans­sam­me uu­des­sa­kin elä­män­vai­hees­sa.

LailaUljas
Olen nelikymppinen ison perheen äiti, äitiyslomalla oleva yrittäjä, valtiotieteiden maisteri ja ikuinen opiskelija. Olen syntynyt yhdysvalloissa, mutta asunut Suomessa puolet elämästäni. Lähellä sydäntäni ovat erityisesti lasten, nuorten, vanhusten ja vähäosaisten asema yhteiskunnassamme. Asioiden jäsentäminen kirjoittamisen kautta on minulle tärkeää. Olen aikaisemmin kirjoittanut paria ruokablogia. Palautetta voi vapaasti antaa osoitteeseen laila.uljas@gmail.com
28.3.2024

Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” Luuk. 22:19

Viikon kysymys