JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Maa­il­man par­haim­mal­le

Mäkinen Virpi
Nykyiset blogit
13.5.2018 6.24

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420180513062400

On­nea maa­il­man par­haim­mal­le äi­dil­le! Niin on lu­ke­nut mi­nun ja tu­han­sien mui­den äi­tien äi­tien­päi­vä­kor­teis­sa. Kou­lus­sa nii­tä on vär­kät­ty ja ker­hois­sa­kin. Sel­lai­sen kor­tin saa­mi­nen toki ilah­dut­taa, mut­ta nos­tat­taa sa­mal­la pa­lan kurk­kuun. Sii­nä tu­lee mie­leen omat är­ty­myk­set ja ohit­ta­mi­set. Ei niin par­haal­ta ole ai­na tun­tu­nut. Muis­tan vuo­sien ta­kaa erään äi­tien­päi­vän eri­tyi­sen hy­vin ja va­li­tet­ta­vas­ti en sii­tä syys­tä, et­tä juu­ri sil­loin oli­sin voi­nut juh­lia on­nis­tu­nut­ta van­hem­muut­ta. Eh­kä se kui­ten­kin opet­ti jo­tain tär­ke­ää.

Oli tou­ko­kui­nen per­jan­tai­päi­vä. Sil­loin mei­dän kaik­ki lap­sem­me oli­vat vie­lä ai­ka pie­niä. Se päi­vä oli ol­lut eri­tyi­sen työ­läs päi­vä, ja vau­va oli ol­lut it­kui­nen. Sain vih­doin hä­net nuk­ku­maan, ja isom­mat lap­set me­ni­vät pi­hal­le leik­ki­mään. Nau­tin hil­jai­suu­des­ta ja sii­voi­lin keit­ti­ö­tä. Mel­kein heti pi­hal­ta al­koi kuu­lua suu­ri­ää­nis­tä it­kua, ja sa­man tien au­ke­si ovi. Kak­si las­ta tuli par­ku­en si­sään ja vä­hän mär­ki­nä­kin. Ker­toi­vat, et­tä yk­si lap­sis­tam­me kiu­saa ruu­taa­mal­la ve­si­let­kul­la hei­tä koh­ti. Kyl­mä ve­si­suih­ku läm­pi­mä­nä­kään päi­vä­nä ei tun­nu ki­val­ta, jos sitä ei ole erik­seen ti­lan­nut. Mi­nul­la kie­hah­ti, sil­lä sii­hen huu­toon he­rä­si vau­va­kin.

Nap­pa­sin ruu­taa­jaa kä­si­var­res­ta kiin­ni ja ajat­te­lin ot­taa hä­net si­säl­le pu­hu­tel­ta­vak­si. En tar­koit­ta­nut sa­tut­taa hän­tä, mut­ta tar­tuin kiin­ni vi­hai­sin kä­sin. Sa­man tien ovi jo­ten­kin hei­lah­ti ja lap­sen sil­mä­kul­ma osui oven ri­paan. Sy­dä­me­ni löi yh­den yli­mää­räi­sen lyön­nin, kun ta­ju­sin mitä oli lu­vas­sa: ki­peä mus­ta sil­mä! Minä, äi­ti­nä olin siis ai­heut­ta­nut lap­sel­le­ni mus­tan sil­män, ja vie­lä­pä juu­ri äi­tien päi­vän al­la. Pu­hut­te­lu­ni vaih­tui­kin an­teek­si pyy­te­le­mi­seen ja sil­mä­kul­man kyl­mä­hoi­toon.

Mie­tin, mi­ten lap­se­ni sun­nun­tai­na lau­lai­si pää ke­nos­sa äi­tien­päi­vä­juh­las­sa mui­den py­hä­kou­lu­lais­ten mu­ka­na lau­lua, jos­sa äi­ti on val­vo­nut mon­ta yö­tä ja teh­nyt uu­pu­mat­ta työ­tä. Ei, sitä en ky­ke­ni­si kuun­te­le­maan! Eh­do­tin lap­sil­lem­me, et­tä mitä jos yl­lät­täi­sim­me isin ja pak­kai­sim­me asun­to­vau­nun val­miik­si, kun hän tu­lee töis­tä. Aja­tus sai kan­na­tus­ta, ja niin me pak­ka­sim­me. Vie­tim­me sil­lä ker­taa äi­tien­päi­vää reis­sun pääl­lä. äi­tien­päi­vän aa­mu­na per­he lau­loi mi­nul­le, sain kak­kua ja kort­te­ja. Mus­ta­sil­mäi­nen tyt­tö­nen ojen­si kor­tin, jos­sa luki: "Maa­il­man par­haim­mal­le äi­dil­le!"

Mus­ta sil­mä lois­ti kah­den pii­naa­van vii­kon ajan. Es­ka­riin vie­des­sä­ni se­li­tin ta­pah­tu­man oh­jaa­jil­le, jot­ka oli­vat hy­vin ym­mär­tä­väi­siä. En muis­ta mon­ta­ko, mut­ta muis­ti­ku­vis­sa­ni to­del­la mon­ta ker­taa ty­töl­tä­ni ky­sel­tiin mus­tan sil­män syy­tä. Ja jou­duim­me yhä uu­del­leen ker­to­maan, mi­ten kaik­ki kävi: ”No kun äi­ti…”

Ei se ol­lut vii­mei­nen ker­ta, kun mi­nul­la kie­hah­taa, mut­ta opin tuon nöy­ryyt­tä­vän ko­ke­muk­sen myö­tä sen, et­tä kun her­mo pa­laa, niin pu­hal­te­len en­sin tai me­nen it­se pi­hal­le vä­häk­si ai­kaa ja vas­ta sit­ten alan sel­vit­te­le­mään rii­taa. Olen saa­nut ”maa­il­man par­haim­mal­le äi­dil­le” osoi­tet­tu­ja kort­te­ja ai­ka­moi­sen pi­non tuon­kin ta­pah­tu­man jäl­keen. Olen op­pi­nut naut­ti­maan niis­tä.

Olen tul­lut iän myö­tä ar­mol­li­sem­mak­si it­se­ä­ni koh­taan. Sil­ti usein ki­pui­len sen kans­sa, et­tä saa­ko jo­kai­nen lap­si riit­tä­väs­ti huo­mi­o­ta, sy­liä ja kuun­te­le­via kor­via. Epäi­len, et­tä on­ko heil­le lu­et­tu riit­tä­väs­ti sa­tu­ja, pes­ty riit­tä­väs­ti ham­pai­ta, tar­jot­tu riit­tä­vä mää­rä vi­rik­kei­tä. Eh­kä kui­ten­kin on niin, et­tä jos van­hem­mal­la on voi­ma­va­ro­ja poh­tia omaa van­hem­muut­taan ja pyr­kiä ke­hit­ty­mään, asi­at ovat ai­ka hy­vin.

On tär­ke­ää huo­ma­ta hy­viä asi­oi­ta: Meil­lä ei tar­vit­se näh­dä näl­kää, pe­lä­tä vä­ki­val­taa tai hu­ma­lai­sia van­hem­pia. Yri­täm­me ol­la ta­sa­puo­li­sia lap­si­am­me koh­taan. Vie­täm­me pal­jon ai­kaa las­tem­me kans­sa, olem­me kiin­nos­tu­nei­ta hei­dän elä­mäs­tään ja kan­nus­tam­me kou­lun­käyn­nis­sä. Ra­kas­tam­me hei­tä niin, et­tä sy­dä­meen sat­tuu! Teem­me toki vir­hei­tä, joi­ta jou­dum­me pyy­tä­mään an­teek­si. Yri­täm­me ot­taa vir­heis­tä opik­si. Pu­hum­me heil­le hy­väs­tä Ju­ma­las­ta ja ker­rom­me, et­tä syn­nit saa ai­na us­koa an­teek­si.

VirpiMäkinen
Minulla on keltainen keinutuoli. Se on minun ensimmäinen omilla rahoilla hankkimani huonekalu. Ostin sen vanhojen tavaroiden liikkeestä Pattijoelta, josta olen kotoisin. Se on kulkenut mukanani ensin Ouluun ja siellä moneen eri asuntoon. Sitten se muutti kanssamme Kuortaneelle ja sieltä Seinäjoelle, jossa nyt asumme. Istun siinä ihmettelemässä elämää maalaten, kirjoittaen tai vielä tärkeämpää: lapsiamme sylitellen. Voit kirjoittaa minulle: virpi@keltainenkeinutuoli.fi
28.5.2020

Kun To­tuu­den Hen­ki tu­lee, hän joh­taa tei­dät tun­te­maan koko to­tuu­den. Joh. 16:13

Viikon kysymys