JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Mi­ten sen lau­lu­tuo­ki­on kans­sa kävi?

Piirainen Aulikki
Nykyiset blogit
26.8.2019 6.18

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190826061800

Sen, jon­ka lu­pa­sin to­teut­taa Mu­hok­sen Su­vi­seu­rois­sa. On tors­tai-il­ta ja ajat­te­len, et­tä tel­tas­sa ei vie­lä ole eh­kä ko­vin pal­jon vä­keä. Sil­loin ei saa täyt­tä te­hoa lau­la­mi­seen. En­kä mal­ta jää­dä il­ta­myö­hään ken­täl­le. Ha­lu­an en­nät­tää Su­vi­seu­ro­jen ava­jai­siin seu­raa­va­na aa­mu­na.

Tu­lee per­jan­tai-il­ta. Vä­keä al­kaa jo ol­la pal­jon ken­täl­lä, jo­ten olo­suh­teet oli­si­vat otol­li­set mah­ta­vaan lau­lu­het­keen. Lyk­kään kui­ten­kin vie­lä suun­ni­tel­ma­ni to­teut­ta­mis­ta.

Lau­an­tai­na il­ta­vuo­ro jul­kai­su­myy­mä­läs­sä kes­tää yh­dek­sään. Ajat­te­len, et­tä nyt tai ei kos­kaan. Nyt on jää­tä­vä lau­la­maan. Suun­taan as­ke­lee­ni mää­rä­tie­toi­ses­ti seu­ra­telt­taan. Vaik­ka vai­ku­tan päät­tä­väi­sel­tä ja pär­jää­väl­tä, jo­kin hier­tää ken­gäs­sä. Ei ole help­po liik­kua yk­sin jou­kos­sa, jos­sa kai­kil­la muil­la vai­kut­taa ole­van seu­raa. Eh­tool­lis­kirk­ko on juu­ri lop­pu­mas­sa, kun as­tun tel­tan oves­ta si­sään ja et­sin va­paan pai­kan. Olo on or­po yk­sin is­tu­es­sa, en ole sii­hen tot­tu­nut, vaik­ka­kin tot­tut­tau­tu­nut, pa­kos­ta.

Vie­lä viik­ko­mes­sun li­tur­gi­an pää­tös ja sen jäl­keen il­ta­har­taus en­nen kuin lau­lu­tuo­kio pää­si­si al­ka­maan. Eh­tool­li­sen vie­ton ai­ka­tau­lu ve­nyy, jo­ten il­ta­har­taus pää­see al­ka­maan myö­häs­sä. Is­tun tel­tas­sa vä­ki­jou­kon ym­pä­röi­mä­nä ja saan yh­tyä voi­mak­kaa­seen seu­ra­lau­luun.

Kun käyt­tää mo­bii­li­lau­lu­kir­jaa, kän­ny­käs­sä on hyvä ol­la vir­taa, jos mie­lii seu­ra­ta lau­lu­jen sa­no­ja. Enää ei pys­ty lau­la­maan ul­ko­muis­tis­ta, kun lau­lu­jen sa­noi­tus­ta on uu­sit­tu ja mu­kaan on tul­lut uu­sia lau­lu­ja. Avaan pu­he­li­me­ni. Apua, vir­ta­pyl­väs on yl­lät­tä­vän ma­ta­lal­la! Voi ei! Tä­hän­kö lau­la­mi­se­ni hyy­tyy? Ym­mär­rän pit­kit­tää vir­ran riit­tä­vyyt­tä ja lai­tan vir­ran­sääs­tö­ti­lan pääl­le. Peu­ku­tan mie­les­sä­ni akun kes­tä­vyyt­tä.

Sii­tä se lau­la­mi­nen al­kaa. Nau­tin val­ta­vas­ta ään­ten vyö­rys­tä, ilos­ta ja on­nes­ta, joka lau­la­mi­ses­ta vä­lit­tyy, tun­nel­mas­ta. Tätä en ole ko­ke­nut mo­niin vuo­siin. Il­ta-au­rin­ko luo mie­len­kiin­toi­sia var­jo­ja seu­ra­tel­tan kat­toon. En väsy kat­so­maan tum­mia hah­mo­ja hä­mär­ty­väs­sä il­las­sa, va­lo­ja, var­jo­ja.

Kat­se­len ym­pä­ril­le­ni, et­sin tut­tu­ja kas­vo­ja, lau­lan. Penk­kiin pu­jot­te­lee edes­tä­ni kak­si nuor­ta mies­tä. Lau­lu tau­ko­aa, ja toi­nen mie­his­tä aloit­taa kes­kus­te­lun:

– Mi­tä­pä Au­lik­ki?!

Kat­son pit­kään ja olen nä­ke­vi­nä­ni mie­hes­sä jo­ta­kin tut­tua, mut­ta en us­kal­la lau­sua jul­ki ar­vai­lu­ja­ni.

– Kuka sinä olet?

– No, mie­ti­pä.

Minä mie­tin ja lo­pul­ta us­kal­lan ar­vail­la mie­hen su­ku­ni­meä, etu­ni­meä en muis­ta. Se osuu oi­ke­aan. Hän on en­ti­nen op­pi­laa­ni työ­vuo­sie­ni al­ku­puo­lel­ta. Sii­nä ru­pat­te­lem­me, ute­len kou­lu­tuk­set, per­he­suh­teet ja asuin­paik­ka­kun­nat. Sitä vain ih­met­te­len, kuin­ka hän mi­nut tun­tee yli kah­den­kym­me­nen vuo­den ta­kaa. Olen sen­tään kur­tis­tu­nut mel­koi­ses­ti ja kak­sois­leu­ka­kin on vä­hin­tään tup­laan­tu­nut. Kai­pa op­pi­laan muis­tiin pai­nuu tar­kem­min opet­ta­jan hah­mo, jota hän tui­jot­taa vuo­si­kau­sia, vaik­ka­kin uni­sin sil­min. Opet­ta­ja nä­kee kym­me­niä, sa­to­ja kas­vo­ja edes­sään, ei­vät ne jää hel­pos­ti mie­leen.

Lau­lu­tuo­kio on siis täl­lä ker­taa mel­ko ly­hyt, hy­vin jak­san sen is­tua väen täyt­tä­mäs­sä seu­ra­tel­tas­sa. Vii­mei­nen lau­lu pau­haa voi­mak­kaa­na, kän­ny­kät nou­se­vat, tun­nel­ma tal­len­tuu kuva- ja ää­ni­vir­taan. Pu­he­li­me­ni akun vir­ta riit­tää lop­puun saak­ka.

As­te­len ri­va­kas­ti tyy­ty­väi­se­nä seu­ra­ken­tän lai­taa ko­tiin. Kel­lo lä­he­nee puol­ta yö­tä. Ke­hun ko­to­na odot­ta­val­le sis­kol­le­ni reip­paut­ta­ni. Ai­on pan­na kel­lon soi­maan, jot­ta en­nä­tän ju­ma­lan­pal­ve­luk­seen.

Mut­ta toi­sin sii­nä käy. Unet kar­kaa­vat. Kel­lo tu­lee yk­si, kol­me, vii­si. Uni on ol­lut re­pa­leis­ta, aja­tuk­se­ni käy­vät yli­kier­rok­sil­la, jal­ko­ja pa­kot­taa. Et­sin sär­ky­lää­ket­tä. Pai­nan kel­lon soit­to­nap­pu­lan alas ja pää­tän he­rä­tä, kun he­rään.

Ovi ko­lah­taa, sis­ko­ni läh­tee ju­ma­lan­pal­ve­luk­seen. Minä nou­sen keit­tä­mään kah­via ja osal­lis­tun lä­he­tyk­seen seu­ra­tel­tas­ta ra­di­on vä­li­tyk­sel­lä.

Kaik­kea ei voi saa­da. On joko tai: lau­aun­tai-il­lan lau­lu­tuo­kio tai sun­nun­tai­aa­mun ju­ma­lan­pal­ve­lus. Koen vah­vas­ti, kuin­ka va­ja­vais­ta elä­mä on. Vas­ta tai­vaas­sa lau­lu­kin on täy­del­lis­tä, kun ei vä­sy­mys vai­vaa.

AulikkiPiirainen
Elämääni raamittavat tärkeät ihmiset: äiti, sisko ja veljen perhe sekä muutama hyvä ystävä. Isältäni olen perinyt uteliaisuuden ja rakkauden luontoon. Äitini puolelta olen sumunharmaa runotyttö. Vapaa-aikana valmistelen yläkoulun opinto-ohjaajan työtäni ja ulkoilen, opiskelen, ihmettelen. Olen astumassa elämässäni uuteen vaiheeseen, kun pitäisi malttaa jättää mielenkiintoinen työelämä nuoremmille. Voit antaa palautetta kirjoituksistani osoitteeseenaulikki.piirainen(at)gmail.com
11.8.2020

Joka heik­koa sor­taa, her­jaa hä­nen Luo­jaan­sa, joka Luo­jaa kun­ni­oit­taa, ar­mah­taa köy­hää. Sa­nanl. 14:31

Viikon kysymys