JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Muistot kantavat

26.2.2019 6.11

Juttua muokattu:

30.7. 14:43
2020073014435520190226061100

Pap­pi­na olen saa­nut usein ol­la hau­ta­jai­sis­sa, min­kä olen ko­ke­nut suu­re­na etuo­i­keu­te­na. Olen aja­tel­lut, et­tä Tai­vaan Isä on näin an­ta­nut mi­nul­le ti­lai­suu­den op­pia elä­mää ja us­koa yhä uu­del­leen.

Siu­na­tes­sa­ni vai­na­jaa pu­hun kai­kil­le läs­nä­o­li­joil­le, myös it­sel­le­ni. Aja­tuk­sis­sa­ni tie­dos­tan, et­tä mi­nä­kin läh­den täs­tä elä­mäs­tä yh­tä var­mas­ti kuin tämä vai­na­ja. Jos pois­nuk­ku­nut on sa­maa ikä­luok­kaa kuin it­se, tu­lee kuo­le­ma eri­tyi­sen lä­hel­le. Elä­män­his­to­ri­ois­ta löy­tyy eh­kä yh­dis­tä­viä asi­oi­ta, min­kä vuok­si voi tun­tea sa­mais­tu­van­sa siu­nat­ta­van elä­mään. Täl­lai­sen ih­mi­sen muis­to vii­pyy kau­an mie­les­sä.

Hau­ta­jai­sis­sa olen tun­te­nut oman tyh­jyy­den ja neu­vot­to­muu­den omais­ten su­run ja ikä­vän ää­rel­lä. Mo­niin ky­sy­myk­siin ei ole vas­tauk­sia, mut­ta voin kul­kea rin­nal­la ja kuun­nel­la. Pu­hu­es­sa­ni siu­naus- tai muis­to­ti­lai­suu­des­sa olen saa­nut tuo­da su­run kes­kel­lä ole­vil­le evan­ke­liu­min iloi­set ter­vei­set tai­vaan val­ta­kun­nas­ta. Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on tot­ta jo tääl­lä elä­es­sä, kun vain ha­lu­am­me us­koa. Täs­tä apos­to­li Paa­va­li kir­joit­ti: ”Sil­lä Kris­tus on mi­nul­le elä­mä ja kuo­le­ma on mi­nul­le voit­to” (Fi­lip. 1:21).

Raa­ma­tus­sa sa­no­taan: ”Sil­lä il­man us­koa on mah­do­toin kel­va­ta Ju­ma­lal­le” (Hebr. 11:6). Tätä aja­tel­les­sa läm­min hen­käys käy si­sim­mäs­sä­ni: minä olen saa­nut us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Muu­ta ei tar­vi­ta kuin se, mitä Her­ra Jee­sus on puo­les­ta­ni teh­nyt. Kaik­ki muu me­nee mu­ka­na­ni hau­taan, oli se ih­mis­ten sil­mis­sä kuin­ka suur­ta tai ar­vo­kas­ta ta­han­sa. Us­kon tuo­ma tie­toi­suus tuo tai­vaal­lis­ta iloa, mut­ta jos­kus myös ras­kai­ta miet­tei­tä. Mik­si niin mo­net iha­nat ih­mi­set ei­vät saa­neet kä­sit­tää tätä yk­sin­ker­tais­ta us­koa omal­le koh­dal­leen?

Sik­si tun­nen eri­tyi­sen suur­ta iloa, kun ih­mi­nen saa läh­teä us­kos­sa tur­va­ten Va­pah­ta­jaan­sa. Mie­les­sä on ru­kous Ju­ma­lan puo­leen: ”An­na ra­kas Tai­vaan Isä mi­nul­le­kin sama osa.”

Muis­tan erään van­huk­sen, joka pyy­si mi­nut huo­nee­seen­sa har­tau­den jäl­keen. Hän ha­lu­si ker­toa, mi­ten hä­nen puo­li­son­sa oli löy­tä­nyt us­kon elä­män vii­me het­kil­lä. Ko­tiin oli kut­sut­tu tut­tu us­ko­vai­nen hen­ki­lö, joka oli saar­nan­nut kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Puo­li­son tuli hyvä ol­la, ja hän sai rau­han.

Sit­ten tämä van­hus ky­syi mi­nul­ta, oli­si­ko hä­nel­lä mah­dol­li­suus us­koa sa­mal­la ta­val­la kuin puo­li­so us­koi ja voi­sin­ko minä saar­na­ta hä­nel­le syn­nit an­teek­si. Ker­roin, et­tä hä­nel­lä on sama oi­keus ja mah­dol­li­suus us­koa, ja Jee­suk­sen heik­ko­na pal­ve­li­ja­na saar­na­sin hä­nel­le kaik­ki syn­nit an­teek­si. Van­hus lu­pa­si us­koa ja tuli iloi­sel­le mie­lel­le. Avi­o­puo­li­son jät­tä­mä hyvä muis­to näyt­ti tie­tä ian­kaik­ki­seen elä­mään.

Siu­na­sin taan­noin us­ko­vai­sen äi­din. Tai­vaan Isä kut­sui hä­net pois juu­ri kun elä­ke­päi­vät al­koi­vat. Hän sai elää hy­vän elä­män us­ko­vai­se­na ih­mi­se­nä, puo­li­so­na, suu­ren per­heen äi­ti­nä, mum­mo­na ja vir­ka­nai­se­na. Ju­ma­la oli an­ta­nut hä­nel­le mo­net ajal­li­set lah­jat. Vai­kea sai­raus koh­ta­si hä­net sil­loin, kun elä­mä oli­si näyt­tä­nyt sen hel­pom­man puo­len. Ju­ma­la an­toi sai­rau­den kes­kel­le kui­ten­kin voi­mia. Puo­li­sol­le ja lap­sil­le­kin an­net­tiin voi­mia käy­dä kat­so­mas­sa ja hoi­va­ta ra­kas­ta ih­mis­tä. Hil­jai­se­na hän tyy­tyi Ju­ma­lan tah­toon: ”Ke­nel­le an­tai­sin tä­män sai­rau­te­ni? En ke­nel­le­kään. Tämä on mi­nun osa­ni.” Evan­ke­liu­mi an­toi uut­ta voi­maa päi­väs­tä toi­seen. Hil­jaa hän nuk­kui pois rak­kait­ten­sa ym­pä­röi­mä­nä. Puo­li­son sa­nat muis­to­ti­lai­suu­des­sa jäi­vät mie­lee­ni: ”Jos ei ole evan­ke­liu­mia, ei meil­lä ole mi­tään.”

Pie­nen lap­sen siu­naus on kau­nis. Kaik­ki on eri­lais­ta. Pie­ni ark­ku, jota isä kan­taa yk­sin hau­taan. Ei pu­hu­ta ih­mi­sen elä­mäs­tä, vaan Ju­ma­lan ar­mos­ta. Ju­ma­la ot­ti pie­nen hen­non tai­men luok­sen­sa tai­vaa­seen. En­ke­li­pie­no­kai­nen jät­ti van­hem­mil­leen ja si­sa­ril­leen kau­niin, tai­vaal­li­sen muis­ton it­ses­tään. Me­ne­tyk­sen tun­ne on suu­ri, eri­tyi­ses­ti äi­dil­lä. Su­run kes­kel­lä Tai­vaan Isä kään­tää lä­heis­ten kat­set­ta Tai­vaan ko­tiin. Sin­ne lap­si pää­si iloon ja rie­muun. Siel­lä lap­sem­me on odot­ta­mas­sa mei­tä, kun jak­sam­me us­koa lop­puun saak­ka. Ku­nin­gas Daa­vid­kin sa­noi pie­nen poi­kan­sa kuo­le­man jäl­keen: ”Minä me­nen ai­ka­naan hä­nen luok­seen, mut­ta hän ei voi pa­la­ta mi­nun luok­se­ni” (2. Sam. 12:23).

Siu­naus­ti­lai­suu­den jäl­keen omai­set jär­jes­tä­vät lä­hes ai­na muis­to­ti­lai­suu­den. Siel­lä on kes­kei­ses­ti esil­lä pois­läh­te­nyt ih­mi­nen ja Ju­ma­lan sana, joka voi tuo­da meil­le loh­du­tuk­sen su­ruun. Pois­läh­te­neen kuva on muis­to­pöy­däl­lä. Lä­hei­set ja ys­tä­vät muis­te­le­vat heil­le tär­ke­ää ja ra­kas­ta ih­mis­tä. Jos­kus kaik­ki lap­set ovat ha­lun­neet tuo­da van­hem­mas­taan oman rak­kaan eri­tyi­sen muis­ton­sa. Vii­mei­siä yh­tei­siä het­kiä käy­dään läpi. Kyy­nel­ten kes­kel­tä nou­see sa­no­ma­ton kii­tos.

Kun kuun­te­lee muis­te­luk­sia pois­läh­te­nees­tä, tun­tuu ai­van kuin hän oli­si kes­kel­läm­me. Muis­tot elä­vät, vaik­ka ih­mi­nen on kuol­lut. Yh­tei­siä elä­män­ko­ke­muk­sia ei ku­kaan voi ot­taa pois. Su­ruun liit­tyy, et­tä muis­te­lem­me ra­kas­ta ih­mis­tä yhä uu­del­leen, ikä­vöim­me ja it­kem­me. Rak­kaan ih­mi­sen pois­läh­tö voi tuo­da myös pa­haa oloa tai jopa kat­ke­ruu­den tun­teen. On hyvä, jos meil­lä on lä­hei­siä ih­mi­siä joi­den kans­sa saam­me pu­hua ja teh­dä su­ru­työ­tä. Ai­ka ja Ju­ma­lan lu­pauk­set ovat su­re­van puo­lel­la. Vä­hi­tel­len yh­tei­sen elä­män muis­tot ei­vät ole ki­pe­ää kat­so­mis­ta men­nee­seen elä­mään, vaan ne kan­ta­vat uu­teen elä­män­vai­hee­seen. Opim­me yhä enem­män kiit­tä­mään Tai­vaan Isää hä­nes­tä, jon­ka kans­sa saim­me elää yh­teis­tä elä­mää. Kun us­kom­me ja luo­tam­me Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen elä­mäs­säm­me, ajal­li­nen kuo­le­ma on vain vä­li­ai­kai­nen ero. Ju­ma­lan lap­sil­la on ker­ran jäl­leen­nä­ke­mi­sen rie­mu Ju­ma­lan luo­na tai­vaas­sa.

OlaviVallivaara
Olen juuri eläkkeelle jäänyt pappi. Pappina olen ollut kotimaakunnassani Etelä-Pohjanmaalla ja nyt jo vähän yli puolet elämästäni Keski-Suomessa. Keskisuomalaista ei minusta ole tullut, koska murteeni paljastaa syntyperäni. Näissäkin ”kiriotuksissa” se voi tulla esille. Koen, että ei näin ”köppääsellä” miehellä mitään "erikoosta" blogattavaa ole, mutta ”kiriootan” nyt siitä ilosta ja ihmettelystä, mitä olen saanut kokea. Minulle voi antaa palautetta sähköpostiini: olof.wallenberg@gmail.com.
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys