JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Opis­to­vuo­si – lah­ja ja joh­da­tus

Nykyiset blogit
31.10.2019 6.22

Avaan par­vek­keen oven ja as­tun vii­le­ään ul­koil­maan. Ke­vät­päi­vän vii­mei­set au­rin­gon­sä­teet lois­ta­vat su­la­nei­den kuus­ten lat­vois­sa. Hen­gi­tän sy­vään ja an­nan kat­see­ni kul­kea mai­se­man lä­vit­se.

Aja­tuk­sii­ni nou­see lä­hes­ty­vä kesä, mut­ta sitä pi­dem­mäl­le tun­tuu vai­ke­al­ta kat­soa.

Jos mi­nul­la oli­si muu­ta­man vuo­den ta­kai­sen it­se­ni mie­li, oli­sin sa­ta­var­mas­ti me­nos­sa opis­toon, mut­ta nyt en enää tie­dä­kään. On niin pal­jon asi­oi­ta, jot­ka opis­to­e­lä­mäs­sä mie­ti­tyt­tä­vät ja joi­ta en ha­lu­ai­si koh­da­ta. Mut­ta on myös asi­oi­ta, joi­ta kai­paan ja jot­ka saa­vat vä­lil­lä mi­nut unoh­ta­maan epä­luu­lo­ni. Opis­to tun­tuu aja­tuk­sis­sa­ni kuin tur­va­pai­kal­ta maa­il­man myrs­ky­jen kes­kel­lä. Näen opis­ton elä­mää­ni ra­vis­te­le­va­na ja muok­kaa­va­na ko­ke­muk­se­na - sekä hy­väs­sä et­tä pa­has­sa.

Täl­lä het­kel­lä olen on­nel­li­nen, kun saan elää ihan it­sek­se­ni per­hee­ni ja mi­nul­le rak­kai­den har­ras­tus­ten, ku­ten mu­sii­kin ja kir­joit­ta­mi­sen, pa­ris­sa. Mitä jos olen ihan vää­rän­lai­nen ih­mi­nen opis­to­lai­sek­si? Pys­tyn­kö ole­maan läs­nä niin usein, kuin opis­tos­sa koh­da­taan mui­ta ih­mi­siä? Mitä jos vä­syn opis­to­e­lä­män so­si­aa­li­suu­teen ja me­ne­tän mie­len­kiin­to­ni kaik­keen?

***

Opis­ton al­ka­mi­ses­ta on ku­lu­nut nyt pari kuu­kaut­ta. Toi­saal­ta tun­tuu, et­tä olen ol­lut opis­tos­sa jo kau­an, ja toi­saal­ta taas ai­ka on ku­lu­nut us­ko­mat­to­man no­pe­as­ti. Ihan vas­ta­han oli se sun­nun­tai, elo­kuun 25. päi­vä, kun opis­to al­koi. Is­tuin kir­kos­sa ja kat­se­lin, kun toi­set opis­to­lai­set tu­li­vat ja aset­tui­vat is­tu­maan pai­koil­leen. Tun­tui ou­don epä­to­del­li­sel­ta.

En­sim­mäi­set pari viik­koa oli­vat pit­kiä ja uu­vut­ta­via. Oli niin pal­jon uu­sia asi­oi­ta pie­nen ajan si­säl­lä.

“Tun­tuu, et­ten eh­kä ha­lua jat­kaa tääl­lä. Vaik­ka on pal­jon hy­viä het­kiä, en jak­sa aja­tel­la, et­tä oli­sin tääl­lä oi­ke­as­ti ke­vää­seen as­ti.”

Nuo sa­nat kir­joi­tin päi­vä­kir­jaa­ni, kun olin ol­lut opis­tos­sa pari päi­vää. Nyt ajat­te­len, et­tä oli ihan luon­nol­lis­ta ol­la noi­na en­sim­mäi­si­nä päi­vi­nä uu­vuk­sis­sa; var­mas­ti suu­rin osa opis­to­lai­sis­ta oli vä­hän hu­kas­sa uu­den edes­sä. Jos oli­sin sil­loin voi­nut sa­noa it­sel­le­ni, mitä nyt tie­dän, oli­sin sa­no­nut: älä säi­käh­dä, kat­so toi­veik­kain mie­lin eteen­päin. Oli­sin lu­van­nut, et­tä kaik­ki jär­jes­tyy. Vai­kei­ta het­kiä on, mut­ta ne ovat osa elä­mää.

Al­ku­vai­hei­den jäl­keen mie­li on va­pau­tu­nut. Koen, et­tä Tai­vaan Isä on näh­nyt epä­var­maan sy­dä­mee­ni ja näyt­tä­nyt mi­nul­le suun­nan. Tun­nen ole­va­ni siel­lä, mis­sä mi­nun kuu­luu­kin ol­la. Me em­me ole opis­tos­sa sat­tu­mal­ta, ku­ten tu­lo­juh­las­sa sa­not­tiin.

Mikä oli sit­ten syy sii­hen, et­tä pää­tin tul­la opis­toon epä­var­muu­des­ta­ni ja pe­lois­ta­ni huo­li­mat­ta? Sel­ke­ää vas­taus­ta tai tiet­tyä konk­reet­tis­ta asi­aa en osaa ni­me­tä, mut­ta ke­sä­kuus­sa opis­to- ja myös lu­ki­o­pai­kan var­mis­tut­tua aloin tun­tea kuin kut­su­mus­ta opis­toon. Ha­lu­sin vah­vis­tua ja kas­vaa sekä us­kos­sa et­tä muu­toin ih­mi­se­nä. Niin­pä pää­tin ot­taa pai­kan vas­taan ja siir­tää lu­ki­oon me­noa.

Nyt kun opis­to­syk­sy on ku­lu­nut jo pit­käl­le, en ajat­te­le opis­toon tu­lo­a­ni enää niin­kään oma­na pää­tök­se­nä­ni vaan suu­re­na Ju­ma­lan lah­ja­na ja joh­da­tuk­se­na. Hy­vät tuo­ki­ot op­pi­tun­neil­la, kes­kus­te­lut us­kos­ta ja muis­ta elä­män asi­ois­ta, yh­des­sä lau­la­mi­nen ja eri­tyi­ses­ti ih­mi­set tääl­lä te­ke­vät mi­nut hy­vin on­nel­li­sek­si. So­si­aa­li­suu­den mää­rä­kin on tun­tu­nut ihan so­pi­val­ta mi­nul­le. Eh­kä se on sitä kas­vua, jota toi­voin ja tar­vit­sin.

Olen kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä saan ol­la tääl­lä tä­nään.

Sii­na Lai­va­maa, Ra­nu­an opis­to

Opistoblogi
20.2.2020

Sa­nat, jot­ka Her­ra on pu­hu­nut, ovat hen­ki ja elä­mä. Joh. 6:63

Viikon kysymys