JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Ris­tien ker­to­maa

Pasanen Aili
Nykyiset blogit
5.9.2019 6.48

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190905064800

Kä­ve­len usein hau­taus­maal­la, kul­jen sen läpi to­tu­tul­le met­sä­len­kil­le. Jos­kus py­säh­dyn tu­tun hau­dan ää­res­sä. Muis­tot nou­se­vat mie­leen.

Hau­doil­la on mo­nen­lai­sia ris­te­jä, ja hau­ta­ki­viin on kai­ver­ret­tu sa­no­ja ja ris­ti­ku­vi­oi­ta. Jot­kut ris­tit ai­ka on jo la­hot­ta­nut, ne ovat maa­han va­jo­a­mai­sil­laan. Hau­dat ja ki­vet ker­to­vat omaa ta­ri­naan­sa ih­mi­sis­tä, joi­den elä­mä on päät­ty­nyt. Ne kät­ke­vät mo­nia koh­ta­loi­ta, jo unoh­det­tu­ja­kin. Lä­hei­sil­le ne ovat ol­leet kai­pauk­sen ja me­ne­tyk­sen sym­bo­le­ja. En­tä san­ka­ri­hau­to­jen val­kois­ten ris­tien ri­vis­töt? Ne pu­hu­vat meil­le sii­tä, mi­ten mo­nen ih­mi­sen elä­mä on päät­ty­nyt isän­maa­tam­me puo­lus­ta­es­saan.

Olin ke­säl­lä mu­ka­na Bal­ti­an kier­rok­sel­la. Py­säh­dyim­me vai­kut­ta­vas­sa pai­kas­sa Liet­tu­as­sa lä­hel­lä Si­au­li­ai­ta. Ris­ti­kuk­ku­lal­la on kym­me­niä tu­han­sia eri­lai­sia ris­te­jä ja Kris­tuk­sen ja Ju­ma­lan äi­din pat­sai­ta.

Eräs ta­ri­na ker­too, et­tä pai­kal­la on ol­lut ih­mei­tä te­ke­vä pyhä läh­de, jon­ka vesi on pa­ran­ta­nut lap­sen vai­ke­as­ta sai­rau­des­ta. Sen vuok­si ty­tön isä oli pys­tyt­tä­nyt kuk­ku­lal­le ris­tin. Kun vuo­si­na 1831 ja 1863 Liet­tu­an kan­san­nou­sun ai­ka­na ka­pi­nal­li­sia sur­mat­tiin ei­kä omai­sil­le ker­rot­tu, mi­hin hei­dät oli hau­dat­tu, alet­tiin pai­kal­le tuo­da ris­te­jä. Ve­nä­jän tsaa­rin val­lan ja neu­vos­to­mie­hi­tyk­sen ai­ka­na ris­tien mää­rä kas­voi. Kuk­ku­las­ta tuli vä­hi­tel­len py­hiin­va­el­lus­paik­ka.

Neu­vos­to­val­lan ai­ka­na kar­ko­tet­tu­jen ja jäl­jet­tö­miin ka­don­nei­den muis­tol­le omai­set pys­tyt­ti­vät ris­te­jä. Ris­tien tuon­ti jat­kui, vaik­ka neu­vos­to­val­ta tu­ho­si nii­tä. Usei­ta ker­to­ja ris­tit kaa­det­tiin ja kuk­ku­la la­nat­tiin ta­sai­sek­si. Mut­ta yhä uu­del­leen kuk­ku­la nou­si ja uu­det ris­tit täyt­ti­vät sen. Neu­vos­to­ar­mei­ja jopa aset­ti var­ti­joi­ta kuk­ku­lal­le es­tääk­seen ris­tien tuon­nin.

Kul­jen Ris­ti­kuk­ku­lal­la ris­tien reu­nus­ta­mia pol­ku­ja, nou­sen jyrk­kiä por­tai­ta, kat­se­len vas­taan tu­le­via va­el­ta­jia. Jot­kut tu­ris­tit lie­ne­vät py­hiin­va­el­ta­jia. He nöyr­ty­vät ku­mar­ruk­seen, saat­ta­vat­pa suu­del­la­kin ris­tiä. Kaik­ki ris­tit ovat jää­neet niil­le si­joil­leen, mil­le ne on ase­tet­tu. Sii­nä ne la­ho­a­vat toi­siin­sa no­ja­ten. Se­as­sa on myös uu­sia, puu on ai­van vaa­le­aa ja tuo­ret­ta. Siis vie­lä­kin ris­te­jä tuo­daan.

Sii­nä as­tel­les­sa­ni nou­see mie­lee­ni tun­te­mat­to­man te­ki­jän runo vai­ke­as­ta ris­tis­tä, sii­tä, kuin­ka Mes­ta­ri vei ai­na ris­tis­tään nur­ku­van ris­ti­tar­haan. Mes­ta­ri sa­noi: ”Saat va­li­ta ris­tin par­haan.” Nur­ku­ja jät­ti taak­kan­sa por­tin pie­leen ja läh­ti rie­mui­ten so­vit­te­le­maan ris­te­jä. Il­taan as­ti hän kul­ki, ei­kä mi­kään ris­ti ol­lut so­pi­va. Ne kaik­ki oli­vat hy­vin vai­kei­ta kan­taa. Her­ra lu­pa­si nur­ku­jal­le vie­lä so­vi­tet­ta­vak­si yh­den ris­tin, joka oli­kin juu­ri so­pi­va.

”Sait ta­kai­sin ris­ti­si oman, mie­les­tä­si ras­kaan, kel­vot­to­man.

Se so­pii juu­ri sun har­teil­le­si, se on si­nun siu­nauk­se­si.”

Mat­kan jat­ku­es­sa saam­me kuul­la­kin ru­non esi­tet­ty­nä.

Näin me mo­nes­ti ko­em­me. Toi­sen ih­mi­sen osas­sa em­me sel­viy­tyi­si, em­me jak­sai­si hä­nen ris­ti­ään kan­taa. Saam­me tyy­tyä omaan ris­tiim­me.

Hil­jen­nym­me aa­mu­har­tau­teen, jon­ka sa­no­ma ker­too ris­tis­tä. Ris­tis­tä, joka täh­tem­me nos­tet­tiin Gol­ga­tan kum­mul­le, ja ylös­nou­seen ris­tiin­nau­li­tun ja an­teek­si­an­ta­muk­sen voi­mas­ta. Ka­tok­ses­sa, jos­sa sei­som­me, ku­jer­te­le­vat kyyh­ky­set au­rin­gos­sa hoh­ta­van si­ni­si­ne kyl­ki­neen. Pääs­ky­set sir­ku­tel­len piir­te­le­vät pit­kiä kaa­ria si­ni­sel­le tai­vaal­le. Nur­met ja Ris­ti­kuk­ku­lan puut vi­he­ri­öi­vät. Luo­ja luo uut­ta.

Kas­te­juh­las­sa pap­pi piir­tää ris­tin lap­sen rin­taan ja ot­saan. Se on herk­kä ja kau­nis het­ki. Pyy­däm­me Tai­vaan Isän siu­naus­ta lap­sen elä­mään, jon­ka kul­ku ei ole tie­dos­sam­me. Se on vain elä­män an­ta­jan tie­dos­sa.

Sa­man ris­tin pap­pi piir­tää hie­kal­la ar­kun pääl­le. Tuo het­ki py­säyt­tää toi­sel­la ta­val­la. Se ris­ti muis­tut­taa maan mul­las­ta, mut­ta sa­mal­la myös ylös­nou­se­muk­sen päi­väs­tä. Joka ker­ta se tuo mie­lee­ni oman elä­mä­ni päät­ty­mi­sen. Se het­ki ei ole tie­dos­sa­ni. Ru­kous nou­see: ”Suo, et­ten ek­sy tiel­tä, vaan kuu­lun lau­maa­si.”

AiliPasanen
Luonto alkaa kotini ikkunan alta Sotkamossa, jossa jo vuosia sitten on koulun kello lakannut minulle soimasta. Syntymäkaupunkini oli sotien jälkeen Jyväskylä. Äiti ja isä olivat karjalaista syntyperää. Kolme siskoa, yksi pikkuveli ja heidän perheensä ovat minulle rakkaita. Olen saanut muitakin perheitä lähelleni. Lankakorien sisältö, kirjat, kynä ja pensselit kuljettavat ajatukseni muihin maailmoihin. Minulle voi antaa palautetta osoitteeseen aili.pasanen@gmail.com
14.8.2020

Kun si­nun sa­na­si avau­tuu, se va­lai­see, tyh­mä­kin saa sii­tä ym­mär­rys­tä. Ps. 119:130

Viikon kysymys