Olen ihas­tel­lut, kuin­ka tänä pan­de­mi­an ai­ka­na on il­maan­tu­nut pal­jon IT-tai­to­ja ja -tai­ta­jia. Net­ti­seu­ro­ja ja li­vest­re­am-lä­he­tyk­siä tu­lee joka puo­lel­ta. Mei­dän­kin sii­o­nis­sa pi­det­tiin ko­di­nil­ta ne­tis­sä. Kaik­ki ta­pah­tuu hy­vin am­mat­ti­mai­ses­ti. Ei­pä oli­si täl­lais­ta voi­nut ku­vi­tel­la pari vuot­ta sit­ten!

Olen miet­ti­nyt, olen­ko syn­ty­nyt vää­rään ai­kaan tätä IT-maa­il­maa aja­tel­len. Edel­lis­ten su­ku­pol­vien ei tar­vin­nut näil­lä asi­oil­la it­se­ään vai­va­ta. Seu­raa­vil­la su­ku­pol­vil­la nuo ju­tut näyt­tä­vät su­ju­van kuin vet­tä vaan. Eh­kä olen yk­sin näi­den vai­vo­je­ni kans­sa. Vai­mo on pal­jon tai­ta­vam­pi. Hän on­kin mi­nua kak­si vuot­ta nuo­rem­pi. Nuo­rim­mai­nen tus­kas­tui vii­si­vuo­ti­aa­na isän­sä tou­huun – ja teki hom­mat it­se.

Työ­u­ra­ni al­koi lu­paa­vas­ti. Asi­at kir­joi­tet­tiin kä­sin pa­pe­ril­le. Sih­tee­ri, joka osa­si lu­kea kä­si­a­laa pa­rem­min kuin minä it­se, kir­joit­ti puh­taak­si tar­vit­ta­vat kir­jeet ja muis­ti­ot. Mut­ta sit­ten al­koi ta­pah­tua: Alus­sa oli ihan oma am­mat­ti­kun­ta, joka teki rei­kä­kort­te­ja jos­sa­kin pii­les­ke­le­vän ison ko­neen kä­si­tel­tä­väk­si. Sit­ten al­koi tul­la työ­pöy­dil­le pik­ku­ko­nei­ta.

Eh­kä mi­nul­la oli asen­ne­vam­ma kaik­keen uu­teen. Kun työ­pai­kal­le tu­li­vat uu­det hie­not kar­tan­pii­rus­tus­lait­teet, koko hen­ki­lö­kun­ta ke­rään­tyi nii­den ym­pä­ril­le nii­tä ihas­te­le­maan. Pait­si minä. Ko­neet tu­li­vat suu­ris­sa va­ne­ri­laa­ti­kois­sa. Pyö­rin nii­den ym­pä­ril­lä. Jos minä sai­sin nämä, ja sain­kin. Toi­ses­ta laa­ti­kos­ta tuli kom­pos­to­ri ja toi­ses­ta leik­ki­mö­kin kat­to­tuo­lit. Huk­ka­pa­lois­ta syn­tyi maa­li­vah­din mai­lo­jen la­po­ja.

Jos­sa­kin vai­hees­sa mi­nun­kin työ­pöy­däl­le­ni tuli kone, ja opin sitä jo­ten­kin käyt­tä­mään. Kun tuli on­gel­mia, saat­toi soit­taa tu­keen, mis­tä otet­tiin kone etä­hal­lin­taan. Nuo­li vain vi­lah­te­li ruu­dul­la ja sim­sa­la­bim, on­gel­ma oli rat­kais­tu.

Vii­mei­si­nä vuo­si­na ko­neet oli­vat lii­sat­tu­ja. Ne piti vaih­taa pa­rin kol­men vuo­den vä­lein ihan it­se. Lai­toin ka­len­te­riin vii­si päi­vää mer­kin­näl­lä "ko­neen vaih­ta­mi­nen". On­nek­si sii­hen ei men­nyt kuin kak­si ja puo­li päi­vää. Seit­se­män työ­ka­ve­ria kävi vuo­ro­tel­len aut­ta­mas­sa. Kun seu­raa­va ko­neen­vaih­to lä­hes­tyi, oli elä­ke­ai­ka­ni­kin lä­hes­ty­mäs­sä. Sain en­sin ly­kät­tyä vaih­toa kol­me kuu­kaut­ta ker­ral­laan. Sit­ten po­mon lu­val­la siir­tyi taas muu­ta­ma jak­so. Lo­pul­ta tar­vit­tiin tie­to­hal­lin­to­joh­ta­jan lupa. Hän­kin lu­pa­si, mut­ta lait­toi vies­tin: ”Kuu­le Pau­li. Si­nun täy­tyy ot­taa huo­mi­oon, et­tä ko­nee­si voi ha­jo­ta minä het­ke­nä hy­vän­sä”. Niin vain sel­vit­tiin eläk­keel­le ko­neen kans­sa.

Ko­ro­nai­ka­na ko­kouk­set ovat siir­ty­neet net­tiin. Asi­at ei­vät niin­kään jän­ni­tä, mut­ta se, mi­ten ko­kouk­siin pää­see si­sään! Ker­ran­kin mi­nut hei­tet­tiin tois­tu­vas­ti ulos, kun il­mes­tyin ko­kouk­seen ”vie­raa­na”. Jäl­keen­päin sain oh­jeet, kuin­ka tu­lee pai­naa sitä ja sitä nap­pia, niin hom­ma on­nis­tuu. Niin kuin on­nis­tui­kin.

Ei koko IT-ura­ni ole yh­tä synk­kyyt­tä. Mah­tuu sii­hen ai­na­kin yk­si huip­pu­koh­ta. Kun Neu­vos­to­liit­to ha­jo­si, pääs­tiin te­ke­mään yh­teis­työ­tä uu­den Ve­nä­jän kans­sa. Paa­na­jär­vel­le oli pe­rus­tet­tu uu­si kan­sal­lis­puis­to. Kä­vim­me siel­lä ja he kä­vi­vät tu­tus­tu­mas­sa ra­jan täl­lä puo­len. Kun naa­pu­rit nä­ki­vät tie­to­ko­nei­ta, he pyy­si­vät, et­tem­me­kö voi­si tuo­da heil­le­kin sel­lai­sen. Niin rah­ta­sim­me työ­ka­ve­ri­ni kans­sa yh­teis­työ­kump­pa­nin lah­joit­ta­man tie­to­ko­neen Pää­jär­vel­le. Olim­me kuin jou­lu­puk­ke­ja, kun pa­ket­te­ja avat­tiin. Vir­ta­kin saa­tiin lait­tei­siin.

Mut­ta sit­ten tuli on­gel­ma. Ko­neet oli­vat ajal­ta en­nen hii­ren kek­si­mis­tä. Nii­tä oh­jat­tiin ko­men­to­lau­sek­keil­la dir*.* ja niin edel­leen. Em­me muis­ta­neet yh­tään ko­men­toa. Ei aut­ta­nut muu, kuin lait­taa ko­neet ta­kai­sin pa­ket­tiin. Lu­pa­sim­me tul­la kuu­kau­den pääs­tä uu­del­leen. Nyt meil­lä oli ruu­tu­vih­kos­sa pit­kä li­ta­nia eri ko­men­to­ja. Koko hen­ki­lö­kun­ta oli pai­kal­la.

Niin koit­ti se juh­la­va het­ki, kun tu­los­ti­mes­ta kuu­lui "trr, trr." En­sim­mäi­nen tu­los­tus oli syn­ty­nyt. IT-ai­ka oli avat­tu Paa­na­jär­ven kan­sal­lis­puis­tos­sa, eh­kä­pä koko Kar­ja­lan ta­sa­val­las­sa.