Mis­sä sinä la­taat ak­ku­si? Mis­tä ke­räät ar­kee­si iloa?

Mi­nul­le luon­to on tär­keä la­taus­paik­ka. Mo­net ker­rat se on py­säyt­tä­nyt het­kek­si ja ke­ven­tä­nyt taak­kaa – ja usein se on lä­hen­tä­nyt vä­le­jä nii­den kans­sa, jot­ka ovat sa­mal­le po­lul­le läh­te­neet.

Vuo­sia sit­ten va­el­sin Uts­jo­ki-Ke­vol­la. Siel­lä luon­non kau­neus sä­väyt­ti niin, et­ten ta­jun­nut edes rin­kan pai­noa, en jal­ko­jen vä­sy­mys­tä. Ih­met­te­lin maa­rus­kan sä­vy­jä, ma­ta­laa puus­toa, tai­vaan suun­na­ton­ta ava­ruut­ta. Tun­tui kuin oli­sin ol­lut pie­nen­pie­ne­nä suu­rel­la käm­me­nel­lä. Olin val­ta­van kii­tol­li­nen ys­tä­väl­le­ni, joka oli hou­ku­tel­lut mu­kaan­sa, an­ta­nut mah­dol­li­suu­den sen kai­ken ko­ke­mi­seen. Se reis­su jät­ti myös kai­pauk­sen tun­tu­reil­le. Sin­ne tah­toi­sin pa­la­ta yhä uu­del­leen. Kuun­te­le­maan. Kat­so­maan. Ajat­te­le­maan.

On­nek­si pie­nem­mäl­lä­kin ret­kel­lä voi ta­voit­taa jo­tain sa­maa. Jos­kus läh­dim­me ka­ve­ri­po­ru­kal­la ret­kei­le­mään lyh­ty­jen va­los­sa ko­dal­le ja joi­na­kin ker­toi­na jäim­me

nuk­ku­maan­kin nuo­ti­o­tu­len heh­kuun. Het­ken pää­hän­pis­tos­ta saa­toim­me läh­teä ih­met­te­le­mään yö­tai­vaan täh­tiä, re­von­tu­lien leik­kiä. Ei­kä hai­tan­nut, vaik­ka erääl­lä reis­sul­la pit­kos­puut ka­to­si­vat lu­men al­le ja reit­ti oli het­kit­täin hu­kas­sa. Nau­rus­sa­suin kai­voim­me maa­merk­ke­jä nä­ky­viin ja jat­koim­me taas eteen­päin.

Muis­tel­les­sa tu­lee kii­tol­li­suus ja ilo sii­tä, mikä oli jos­kus. Ja sii­tä, mikä on nyt.

Olem­me per­hee­nä­kin pyr­ki­neet ret­kei­le­mään pal­jon, niis­sä ra­jois­sa, jot­ka ovat tun­tu­neet kul­loi­seen­kin elä­män­ti­lan­tee­seen so­pi­vil­ta. Olem­me ih­me­tel­leet aal­to­jen hi­o­mia ki­viä, me­ren peh­me­ää hiek­kaa. Olem­me ylit­tä­neet suo­a­lu­ei­ta pit­kos­pui­ta pit­kin, nous­seet kor­keil­le kal­li­oil­le, ra­ken­ta­neet tai­de­te­ok­sia kä­vyis­tä ja maa­han pu­don­neis­ta ke­peis­tä.

Yk­si par­hais­ta reis­suis­tam­me suun­tau­tui Rii­si­tun­tu­rin mai­se­miin. Puo­li­vuo­ti­as viih­tyi rin­ta­re­pus­sa, isom­mat kul­ki­vat in­nois­saan it­se. Po­lun var­rel­la tun­tu­ri­pu­rot so­li­si­vat kirk­kai­na, ruo­ho­ka­nu­kat kuk­ki­vat au­ti­o­tu­van ym­pä­ril­lä ja kuuk­ke­li­pa­ri ila­koi käk­ky­räi­sis­sä puis­sa. Ker­ta toi­sen­sa jäl­keen hen­gi­tin si­sään tuo­ta kaik­kea. Koin, et­tä niis­sä het­kis­sä meil­le an­net­tiin iloa ja voi­ma­va­ro­ja kuin rai­kas­ta läh­de­vet­tä suo­raan huu­lil­le.

Vii­me ke­sä­nä tie­sim­me heti al­kuun, et­tä em­me voi­si teh­dä mi­tään isom­paa luon­to­ret­keä. Vau­va oli vie­lä niin pie­ni ja mie­he­ni oli ta­pa­tur­mas­sa lou­kan­nut pol­ven­sa. Ha­lu­sin asen­noi­tua ti­lan­tee­seen tyy­nes­ti, mut­ta sil­ti het­kit­täin hai­keus kir­pai­si. Kai­pa­sin pit­kos­puil­le, ikä­vöin tun­net­ta tuu­li­sel­la tun­tu­ril­la.

Mut­ta ei­vät luon­non ih­meet py­sy­neet­kään pois­sa. Erään ker­ran osuim­me laa­vul­le, jon­ne pää­si au­tol­la mel­kein vie­reen. Pai­kal­le sa­maan ai­kaan tul­leet nuo­ret mie­het il­moit­ti­vat iloi­ses­ti, et­tä he voi­vat ihan hy­vin ajel­la pyö­ril­lä seu­raa­val­le laa­vul­le, jää­kää te vain tä­hän. Kat­se­lim­me yh­des­sä jär­ven erä­mais­ta kau­neut­ta, ih­met­te­lim­me rau­haa ym­pä­ril­läm­me, iloit­sim­me sii­tä, et­tä saim­me ol­la sii­nä yh­des­sä, il­man kii­ret­tä. Lap­set uit­te­li­vat kep­pe­jä jär­ves­sä, et­si­vät ötö­köi­tä ja va­lo­ku­va­si­vat luon­non pie­niä ih­mei­tä ja toi­si­aan.

Luon­to ava­si meil­le ke­säl­lä myös ihan uu­den­lais­ta kat­sel­ta­vaa. Yh­des­sä kyy­kis­tyt­tiin seu­raa­maan, mi­ten uu­si, ih­meel­li­nen su­den­ko­ren­to kuo­riu­tui ko­te­los­taan, kas­vat­te­li sii­pi­ään kat­seem­me al­la. Myös mu­na­ko­te­loa kan­ta­va ran­ta­hä­mä­häk­ki ke­rä­si kiin­nos­tu­neet kat­se­li­jat lä­hel­leen.

Ja us­ko­kaa tai äl­kää, syk­syn tul­les­sa näim­me jopa ”kom­me lo­hi­kääm­met­tä”. Omiin sil­mii­ni ne näyt­ti­vät kar­vai­sil­ta tou­kil­ta, mut­ta va­jaan kol­men vuo­den ikäi­nen tie­tää kyl­lä lo­hi­käär­me­a­si­at äi­ti­ään pa­rem­min. Yh­des­sä nii­tä ih­met­te­lim­me ja ku­va­sim­me­kin. Ja pie­nen po­jan sil­mät lois­ti­vat.

Vii­me ke­sä­nä em­me pääs­seet kii­pe­ä­mään Ko­lil­le niin­kuin olim­me suun­ni­tel­leet. Em­me näh­neet kor­ke­al­ta hui­pul­ta avau­tu­vaa jyl­hää mai­se­maa. Sen si­jaan meil­le näy­tet­tiin mo­nen­lais­ta muu­ta ih­me­tel­tä­vää. Em­me jää­neet tyh­jin kä­sin.

Ih­meel­li­nen on Ju­ma­lan vii­saus. Ajat­te­len, et­tä jo­kai­seen elä­män­kaa­reen, jo­kai­seen päi­vään löy­ty­vät so­pi­vat voi­ma­het­ket. Meil­le an­ne­taan lah­jak­si ne pie­net ja eri­tyi­set tuo­ki­ot, jois­ta am­men­tuu ilo ja luot­ta­mus. Kii­tol­li­suus.

An­ne Lind­fors