JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Yö­a­ja­tuk­sia

Nykyiset blogit
21.6.2019 6.37

Nuo­re­na sitä nuk­kui vaik­ka maa­il­ma oli­si mu­ren­tu­nut ym­pä­ril­tä. Kii­na­lai­sen, 1700-lu­vul­la elä­neen Ÿuan Mein ru­nos­sa sa­no­taan: ”...mut­ta sit­ten muis­tan nuo­ruu­te­ni, muis­tan mi­ten sil­loin kuor­sauk­se­ni jy­ri­si kuin uk­ko­nen ja mi­ten nu­kuin aa­mut kuin sa­la­man lyö­mä.” Ikä tuo tul­les­saan muu­tok­sia. Stres­saan­tu­nee­na unet kat­ke­a­vat hel­pos­ti aa­mu­yöl­lä iki­o­man aja­tus­rii­hen puin­tiin.

Vas­ti­kään lu­ke­ma­ni uu­tis­tie­don mu­kaan Suo­mes­sa 1,2 mil­joo­naa ih­mis­tä asuu yk­sin. Eh­kä joku toi­nen­kin val­voo yk­sin kans­sa­ni. Mut­ta sen­kään ajat­te­le­mi­nen ei pal­joa loh­du­ta. Elä­mä kai­kis­sa vi­vah­teis­saan on oma­koh­tais­ta. Var­sin­kin yöl­lä, kun päi­vän ää­net ja ku­vat puut­tu­vat, kaik­ki voi yh­täk­kiä tun­tua kä­sit­tä­mät­tö­män ras­kaal­ta. Ihan kuin iso kivi kiik­kui­si pään ylä­puo­lel­la, ja ki­veen oli­si pa­kat­tu­na huo­lia, syyl­li­syyt­tä, epä­on­nis­tu­mi­sia, lai­min­lyön­te­jä, ala­ku­loa ja uh­ka­ku­via. Vä­rit ka­to­a­vat. Lä­hi­tu­le­vai­suus au­ti­oi­tuu. Men­nei­syys nou­see esiin elä­vä­nä ja sel­vä­piir­tei­se­nä, tun­tee jou­tu­neen­sa kuin pai­na­jais­mai­seen kä­rä­jä­sa­liin.

Ko­kee epä­on­nis­tu­neen­sa suu­rin piir­tein joka asi­as­sa. Kun oi­kein pää­see syn­kis­sä aja­tuk­sis­saan vauh­tiin, tu­lok­se­na on tra­gi­koo­mi­nen se­ka­mels­ka. Ai­koi­naan on yrit­tä­nyt mo­nes­sa teh­tä­väs­sä mil­tei yli voi­mien­sa, mut­ta nyt tun­tuu, et­tä jopa mo­net kuo­le­mat, lä­hi­o­mai­sis­ta lem­mik­kie­läi­miin, joh­tu­vat omas­ta tai­ta­mat­to­muu­des­ta. Se­kin nou­see pai­no­las­tik­si, et­tei yk­si­ne­lä­jä­nä ole pys­ty­nyt ilah­dut­ta­maan van­hem­pi­aan las­ten­lap­sil­la.

Raha-asi­at­kin huo­let­ta­vat. Kun on elä­nyt sun­nit­te­le­mat­to­mas­ti, vel­kaa tu­lee riit­tä­mään ha­maan hau­taan as­ti. Ei­kä hau­taan­kaan pää­se omil­laan, jos ei joku en­sin re­a­li­soi asun­toa ja omai­suut­ta. Ja kuka sen te­ki­si? Omal­la koh­dal­la­ni saan to­del­la heit­tää ro­mu­kop­paan ku­vi­tel­man RIK­KAAS­TA van­has­ta­pii­as­ta!

En­täs sit­ten, kun kun­to täs­tä­kin huo­no­nee? Kun ei kuu­le ei­kä näe, kaik­ki ais­tit tyl­sy­vät, ei­kä pysy edes kun­nol­la pys­tys­sä. Lii­mat­ta­lan su­vi­seu­rois­sa sain ko­kea esi­ma­kua tu­le­vas­ta: en­si töik­se­ni kom­pas­tuin ison tel­tan na­ruun. Nuo­re­na juos­tiin pik­ku­telt­to­jen ym­pä­ril­lä ja pom­pit­tiin na­ru­jen yli kuin ken­gu­rut – nyt ei töp­pö­nen juu­ri maas­ta ir­ti nou­se.

Töi­tä oli­si joka puo­lel­la enem­män kuin voi­mia. Maal­la­kin en­ti­ses­sä ko­ti­ta­los­sa lat­ti­at va­jo­a­vat ja kal­lis­te­le­vat. Jo äi­ti­vai­naal­la rol­laat­to­ri kar­ka­si pir­tin toi­seen lai­taan omia ai­ko­jaan. Maa­lit ra­pi­se­vat. Sau­nan sei­näs­tä me­nee nyrk­ki läpi. Oi voi. Saa sa­noa kuin se iä­käs si­sar, joka vuo­si­kym­men­ten pääs­tä oli tul­lut kat­so­a­maan en­nen niin uh­ke­aa ko­ti­ta­lo­aan. Hän oli seis­tä pö­nöt­tä­nyt kar­ta­nol­la tak­ki le­väl­lään, kat­sel­lut räh­jään­ty­nyt­tä ta­lon­rö­tis­köä ja lau­sah­ta­nut Sii­o­nin lau­lun sa­noin: ”Se kaik­ki sul­ta tän­ne jää, kuu­le sä ra­kas ys­tä­vä.”

Mut­ta ras­kaim­piin mur­hei­siin ei­vät omat sa­nat yl­lä. Tus­kaan sii­tä, et­tä niin moni ra­kas ih­mi­nen elää vail­la us­kon an­ta­maa tur­vaa. On pa­ras­ta nous­ta ylös, vaik­ka vain kat­se­le­maan ik­ku­nas­ta. On­han maa­il­ma vie­lä en­nal­laan, yö­tai­vas, täh­det, aa­mun­ka­jo. On ei­lis­tä us­koa sen ver­ran, et­tä pää­see al­kuun: "Ra­kas Ju­ma­la, au­ta!" ”Au­ta mi­nua ja Liet­tu­an mum­moa!” vies­tit­ti eräs ys­tä­vä­ni Vil­nas­ta kat­sel­les­saan kir­kon pen­kis­sä kyy­höt­tä­vää mum­mo­ruk­kaa.

Il­man­suun­nat ovat koh­dal­laan edus­ta­en iki­ai­kais­ta py­sy­vyyt­tä. Jos oli­si ke­vät­tal­ven il­ta­yö, Ori­on lois­tai­si ete­läs­sä hui­ke­as­sa kau­neu­des­saan, ku­vi­on kes­kel­lä vi­not­tain suo­ras­sa ri­vis­sä kol­me täh­teä: Ori­o­nin vyö. Vyön ala­puo­lel­la Ori­o­nin kaa­su­su­mu, ”ik­ku­na tai­vaan kirk­kau­teen”, niin kuin en­nen elä­neet ovat luon­neh­ti­neet. Ei, to­del­li­nen ik­ku­na tai­vaan kirk­kau­teen ei kui­ten­kaan ole tuol­la. Se on lä­hel­lä, tääl­lä maan pääl­lä.

Aa­mul­la maa­il­ma nor­ma­li­soi­tuu. Yöl­li­nen jyh­keä koh­ta­lo­no­mai­suus haa­le­nee. Jä­te­au­to piip­paa pe­ruut­ta­es­saan naa­pu­rin pi­hal­le. Työ­hön­me­no­lii­ken­ne he­rää. Kah­vin­kei­tin ku­rah­te­lee. On mu­ka­va ava­ta leh­ti: po­li­tiik­ka kiin­nos­taa. Ja moni muu asia. Ei oli­si yöl­lä mil­lään us­ko­nut, et­tä niil­lä oli­si tuon tai­vaal­lis­ta mer­ki­tys­tä.

TuulaStång
Olen syntyperäinen kainuulainen, kolmilapsisen pienviljelijäperheen tytär. Työkseni opetin ala-asteikäisiä lapsia Kainuun kunnissa ja pari vuotta muuallakin. Asun Kajaanissa kerrostalokodissa. Lapsuudenkotini maalla on toinen elämänympäristöni. Minulle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen: tuula.stang(at)gmail.com