Ai­ka, jos­sa eläm­me, ko­ros­taa su­vait­se­vai­suut­ta, me­nes­tys­tä ja roh­ke­aa it­sen­sä esil­le tuo­mis­ta. Vaa­ti­mat­to­mat ja ujot saat­ta­vat jää­dä var­joon ja mui­den jal­koi­hin. Su­vait­se­vai­suu­den esil­lä pi­tä­mi­ses­tä huo­li­mat­ta saa­te­taan ol­la hy­vin­kin ar­mot­to­mia vää­riin te­koi­hin jou­tu­nei­ta koh­taan. Täl­lais­ta ar­mot­to­muut­ta Raa­mat­tu ni­mit­tää oma­van­hurs­kau­dek­si.

On in­hi­mil­lis­tä, et­tä jos­kus on vai­kea hy­väk­syä tois­ten vir­hei­tä ja an­taa nii­tä an­teek­si. Sil­loin on kui­ten­kin vaa­ra­na, et­tä ih­mi­nen ei näe omaa syn­ti­syyt­tään Ju­ma­lan edes­sä, vaan al­kaa pi­tää it­se­ään mui­ta pa­rem­pa­na. Näin ei Raa­mat­tu ope­ta.

Val­ta­vir­ran hen­gel­li­syy­des­sä pu­hu­taan kyl­lä pal­jon Ju­ma­lan ar­mos­ta, mut­ta ei usein­kaan muis­tu­te­ta syn­nin to­del­li­suu­des­ta ja us­kon kil­voit­te­lun tar­peel­li­suu­des­ta. Näin tai­vaan tie on vaa­ras­sa hä­mär­tyä. Sii­tä saat­taa seu­ra­ta sy­dän­ten paa­tu­mi­nen, us­kon sam­mu­mi­nen ja syn­nin­tun­non ja ju­ma­lan­pe­lon ka­to­a­mi­nen. Il­man us­koa on kui­ten­kin mah­do­ton­ta kel­va­ta Ju­ma­lal­le.

Ar­mo ja to­tuus kuu­lu­vat kiin­te­äs­ti yh­teen. Toi­sen puut­tu­es­sa puut­tuu toi­nen­kin. Apos­to­li Jo­han­nes sa­noi, et­tä ar­mo ja to­tuus ovat tul­leet Jee­suk­sen kaut­ta (Joh. 1:17). Saar­naa­ja Le­o­nard Typ­pö to­te­si ai­ka­naan, et­tä jos ih­mi­nen elää ar­mos­sa ja to­tuu­des­sa, hän elää Kris­tuk­ses­sa.

Ju­ma­lan ar­mos­ta elä­väl­lä ih­mi­sel­lä on to­tuus, sil­lä Jee­sus asuu us­kon kaut­ta ih­mi­ses­sä. Jee­sus it­se sa­noi: ”Minä olen tie, to­tuus ja elä­mä” (Joh. 14:6). On suur­ta rak­kaut­ta opas­taa ti­lai­suu­den tul­len myös kans­saih­mi­siä pa­ran­nuk­seen ja us­kon­kil­voi­tuk­seen.

Ju­ma­lan lap­si tun­tee syn­ti­syy­ten­sä, mut­ta tur­vaa Ju­ma­lan edes­sä Jee­suk­sen, hä­nen rak­kaan Poi­kan­sa an­si­oon. Ju­ma­la vi­haa syn­tiä, mut­ta ra­kas­taa syn­tis­tä ja syn­tin­sä tun­te­vaa.

Kun Ju­ma­la avaa ih­mi­sen sy­dä­men us­ko­maan, tämä saa suu­ren syn­ti­vel­kan­sa an­teek­si. Olem­me ar­mos­ta us­ko­mas­sa. Us­kon tiel­lä kul­ke­va tar­vit­see myös jat­ku­vas­ti an­teek­si­an­ta­muk­sen voi­maa. Siel­lä mis­sä on an­teek­si­an­ta­mus, siel­lä on elä­mä ja au­tuus, on Mart­ti Lut­her to­den­nut.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan asuk­kaat kir­kas­ta­vat Kris­tuk­sen so­vi­tus­työn kal­leut­ta ja kut­su­vat pa­ran­nuk­seen. He loh­dut­ta­vat, et­tä syn­nit, heik­kou­det ja epäi­lyk­set­kin saa us­koa an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.

Ju­ma­la on ra­kas­ta­nut syn­ti­siä ih­mi­siä niin pal­jon, et­tä an­toi Poi­kan­sa so­vin­touh­rik­si hei­dän syn­tien­sä täh­den. Se on suu­ri ih­me ja kii­tol­li­suu­den ai­he.

Teks­ti: Mark­ku Sep­pä­nen

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 11.9.2019