En­si sun­nun­tai­na vie­tet­tä­väs­tä van­hus­ten­päi­väs­tä al­kaa van­hus­ten­viik­ko, jon­ka ai­hee­na on tänä vuon­na ”Ar­vo­kas van­huus on ih­mi­soi­keus. Ai­na.” On hyvä, et­tä yh­teis­kun­nas­sam­me py­säh­dy­tään ai­ka ajoin poh­ti­maan, mi­ten kes­kuu­des­sam­me elä­vät van­huk­set voi­vat: saa­vat­ko he riit­tä­vän tuen ja hoi­van, ar­vos­te­taan­ko hei­tä ja nä­kyy­kö se pait­si pu­heis­sa myös te­ois­sa?

Van­huus ja van­he­ne­mi­nen ovat ih­mi­se­lä­mään luon­tai­ses­ti kuu­lu­via asi­oi­ta, mut­ta ne saat­ta­vat myös pe­lot­taa ja ah­dis­taa. Joku miet­tii, pär­jää­kö enää ko­to­naan, jos toi­min­ta­ky­ky van­huu­den myö­tä hei­ken­tyy. Toi­nen poh­tii mah­dol­li­sia iän tuo­mia sai­rauk­sia tai eläk­keen riit­tä­vyyt­tä jo­ka­päi­väi­siin me­noi­hin.

Ajas­sam­me ihan­noi­daan nuo­ruut­ta ja nuo­rek­kuut­ta ken­ties enem­män kuin kos­kaan. Ih­mi­sen ar­voa tun­nu­taan mi­tat­ta­van usein hä­nen te­ko­jen­sa ja pys­ty­vyy­ten­sä kaut­ta. Mai­nok­sis­sa ja me­di­as­sa luo­daan ihan­ne­ku­vaa ih­mi­ses­tä, joka on nuo­ri, ter­ve ja te­ho­kas. Työ­e­lä­mäs­sä vii­si­kymp­pi­sen­kin on mo­nes­ti vai­kea löy­tää uut­ta työ­tä.

Ih­mis­kun­nan his­to­ri­as­sa van­huut­ta on yleen­sä pi­det­ty tär­ke­ä­nä ja ta­voit­te­le­mi­sen ar­voi­se­na asi­a­na. Kan­sal­lis­kir­jal­li­suu­tem­me klas­si­kos­sa huo­li­ma­ton­ta elä­mää elä­nei­den vel­jes­ten it­se­tut­kis­ke­lu joh­taa Ju­ha­nin to­te­a­maan: ”Nuo­ruus ja hul­luus, van­huus ja vii­saus.” Vel­jek­set päät­tä­vät ta­voi­tel­la jäl­kim­mäis­tä ja pa­ran­taa ta­pan­sa. Van­huu­den ja sen mu­ka­naan tuo­man elä­män­ko­ke­muk­sen ar­voa on tär­ke­ää pi­tää esil­lä. Tä­hän roh­kai­see myös Raa­mat­tu, joka ke­hot­taa: ”Nou­se har­maa­pään edes­sä, an­na ar­vo van­huk­sel­le” (3. Moos. 19:32).

Ih­mi­se­lä­män vai­heis­ta pu­hut­ta­es­sa on muis­tet­ta­va, et­tä jo­kai­nen ih­mi­nen on Ju­ma­lan luo­ma­na ja Kris­tuk­sen lu­nas­ta­ma­na yh­tä tär­keä ja ar­vo­kas. Ke­nen­kään ih­mi­sar­vo ei ole riip­pu­vai­nen hä­nen te­ois­taan tai te­ke­mät­tä jät­tä­mi­sis­tään. Tä­hän aja­tuk­seen viit­taa myös YK:n yleis­maa­il­mal­li­nen ih­mi­soi­keuk­sien ju­lis­tus, jon­ka mu­kaan ”kaik­ki ih­mi­set syn­ty­vät va­pai­na ja ta­sa­ver­tai­si­na ar­vol­taan ja oi­keuk­sil­taan” (§ 1).

Ny­kyi­nen van­huu­den ali­ar­vos­ta­mi­nen ja si­vuut­ta­mi­nen saat­taa ker­toa sii­tä, et­tä aja­tus elä­män ku­lu­mi­ses­ta ja lop­pu­mi­ses­ta on tä­hän maa­il­maan kiin­ty­neel­le ih­mi­sel­le lii­an ah­dis­ta­va. Ju­ma­laan tur­vau­tu­va ih­mi­nen voi sen si­jaan kat­sel­la luot­ta­vai­ses­ti koh­ti van­huut­ta ja myös kuo­le­man jäl­keis­tä ai­kaa.

Ih­mi­se­lä­män tär­kein ja kan­ta­vin voi­ma on hen­ki­lö­koh­tai­nen sy­dä­men us­ko, jo­hon si­säl­tyy lu­paus sekä tätä ajal­lis­ta elä­mää et­tä ian­kaik­kis­ta elä­mää var­ten. Ju­ma­la it­se va­kuut­taa: ”Tei­dän van­huu­ten­ne päi­viin saak­ka minä olen sama, vie­lä kun hiuk­sen­ne har­maan­tu­vat, minä tei­tä kan­nan. Niin minä olen teh­nyt ja niin yhä teen, minä nos­tan ja kan­nan ja pe­las­tan.” (Jes. 46:4.)

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 1.10.2014.