Saa­ra Luok­ka­la

Rova­nie­me­läi­nen Lii­sa Sa­ras­te on ko­ke­nut äi­tiy­den mo­net tun­teet. Yh­dek­sän lap­sen äi­ti­nä hän on saa­nut her­kis­tyä syn­ty­män ih­meen ää­rel­le ja eläy­tyä kuun­te­le­maan las­ten sa­lai­suuk­sia. Vä­lil­lä ras­kaus on men­nyt kes­ken ei­kä sai­raa­las­ta ole saa­nut­kaan pie­no­kais­ta tu­li­ai­sek­si. Sil­loin on ol­lut äi­din vuo­ro tul­la loh­du­te­tuk­si. Sa­ras­te on tun­te­nut, et­tä äi­ti­ä­kin kan­nat­te­lee vah­vem­pi kä­si­var­si.

Suur­per­he Ro­va­nie­mel­lä elää vai­hei­kas­ta ai­kaa. Toi­sek­si van­hin lap­sis­ta, Roni, suun­nit­te­lee jo omia häi­tään, kun taas kuo­pus Mil­ka ra­ken­te­lee leik­ke­jään päi­vä­ko­din suo­jis­sa. Kun äi­din työ­päi­vä van­hus­ten pal­ve­lu­ta­los­sa vas­taa­va­na sai­raan­hoi­ta­ja­na päät­tyy, on ai­ka ju­tel­la päi­vän kuu­lu­mi­sia oman per­heen kes­ken.

Ko­ro­na-ai­ka­na lap­set tar­vit­se­vat Sa­ras­teen mie­les­tä eri­tyi­sen pal­jon van­hem­pi­aan. He nä­ke­vät vä­hem­män ys­tä­vi­ään, jo­ten ko­to­na ol­laan enem­män kuin ta­val­li­ses­ti. Jos­kus sii­tä seu­raa ”ki­hi­nää ja kä­hi­nää”, mut­ta se kuu­luu äi­din mie­les­tä elä­mään.

– Jos lap­si pys­tyy ko­to­na pur­ka­maan asi­at, eh­kä hän kes­tää pa­rem­min tu­le­vi­a­kin konf­lik­te­ja, Lii­sa Sa­ras­te poh­tii.

– Kun lap­si saa sa­not­tua sen, mitä ajat­te­lee, se hel­pot­taa hän­tä. Sen jäl­keen on hyvä het­ki ju­tel­la.

Sa­ras­te ker­too saa­neen­sa omas­ta lap­suu­den­ko­dis­taan mal­lin avoi­meen tun­tei­den kä­sit­te­lyyn, ja se on tun­tu­nut hy­väl­tä. Hän an­taa las­ten­sa pur­kaa rai­vo­aan ja huu­taa­kin. Jos­sain me­nee kui­ten­kin raja, ja tois­ten ar­vos­tus täy­tyy ai­na säi­lyt­tää.

– Sil­loin kun lap­si tu­lee luo ja ker­too mi­nul­le jo­tain tär­ke­ää asi­aa eh­kä sa­lai­suu­den, tun­nen it­se­ni eri­tyi­sen on­nel­li­sek­si. Lap­si on läs­nä ja luot­taa, per­hee­näi­ti ku­vai­lee.

Kas­vu äi­dik­si on ta­pah­tu­nut as­kel ker­ral­laan. Kun Lii­sa Sa­ras­te meni 24-vuo­ti­aa­na nai­mi­siin ja al­koi odot­taa esi­kois­taan, hän oli oi­ke­as­taan jo eh­ti­nyt odot­taa äi­dik­si tu­le­mis­ta. Ison si­sa­rus­sar­jan van­him­mas­ta pääs­tä ole­va­na hän oli saa­nut pal­jon ko­ke­mus­ta las­ten­hoi­dos­ta en­nen omaa per­het­tään.

Lii­sa Sa­ras­te ku­vai­lee äi­tiyt­tä kir­ja­vak­si ja her­kis­tä­väk­si ko­ke­muk­sek­si. Var­sin­kin odo­tu­sai­ka­na ja vau­van ol­les­sa pie­ni hän on kuun­nel­lut her­käl­lä kor­val­la mui­den kom­ment­te­ja.

– Ajat­te­li­pa kuka mi­ten ta­han­sa, niin it­se tie­tää oman elä­män­sä. Jo­kai­nen odo­tus on ol­lut mi­nul­le kas­vun paik­ka, hän sum­maa.

Puo­li­son mer­ki­tys­tä Lii­sa Sa­ras­te nos­taa tois­tu­vas­ti esiin ja ku­vai­lee mies­tään ”kan­ta­vak­si voi­mak­si”. Kun oma mie­li on herk­kä­nä ja ar­ki uu­vut­taa kes­ken­me­non jäl­keen, tun­tuu hy­väl­tä, kun toi­nen loh­dut­taa, et­tä täs­tä nous­taan taas ja men­nään eteen­päin.

– Olen kii­tol­li­nen, et­tä Pert­tu on elä­nyt mu­ka­na täy­des­tä sy­dä­mes­tä kai­kis­sa vai­heis­sa ja an­ta­nut tu­ken­sa.

Sa­ras­te on ko­ke­nut työs­sä­käyn­nin hy­väk­si vas­ta­pai­nok­si äi­tiy­del­le. Van­hus­ten pal­ve­lu­ko­dis­sa hä­nel­lä on eri roo­li kuin ko­to­na, ja päi­viin tu­lee vaih­te­lua. Hän ei kai­paa it­sel­leen eri­tyis­tä har­ras­tus­ta, mut­ta oman ai­kan­sa hän osaa tar­vit­ta­es­sa ot­taa.

– Saa­tan läh­teä kaup­paan tai jon­kun luok­se ky­lään, jos­kus vii­kon­lo­puk­si­kin reis­suun. Oman ajan kaut­ta nä­kee it­sen­sä eri kan­til­ta. Vä­lil­lä on ihan hyvä ol­la muu­ta­kin kuin äi­ti.

Erään het­ken Lii­sa Sa­ras­te muis­taa eri­tyi­sen kau­nii­na. Hän tuli mie­hen­sä ja vas­ta­syn­ty­neen pie­no­kai­sen kans­sa sai­raa­las­ta ko­tiin ja lap­set oli­vat suun­ni­tel­leet äi­dil­le yl­lä­tys­vas­taa­no­ton. Jäl­ki­kas­vu oli aset­tu­nut ri­viin ko­din­hoi­to­huo­neen eteen. Jol­la­kin oli lau­lu­kir­ja kä­des­sä ja toi­sel­la sä­es­tys­kir­ja. Lap­set lau­loi­vat on­nel­li­si­na ko­tiin tu­li­joil­le Sii­o­nin lau­lun Isä Tai­vaan ru­koi­len.

– It­ku­han sii­nä tuli, niin mi­nul­le kuin vau­vaa pi­te­le­väl­le isäl­le­kin. Ai­na kun tuo lau­lu kuu­luu, ti­lan­ne tu­lee mie­leen.

Per­hee­näi­ti on tun­te­nut to­dek­si sa­nat Tai­vaan Isän var­je­luk­ses­ta. Per­he on saa­nut tu­ek­seen tur­val­li­sia saat­ta­jia: ys­tä­vä­per­hei­tä ja su­ku­lai­sia, joi­den kans­sa ja­kaa kas­vu­ki­pu­ja ja ilon het­kiä.

– Tun­tuu, kuin vä­sy­myk­sen het­kel­lä­kin mei­tä oli­si kan­na­tel­lut vah­vem­pi kä­si­var­si, joka on nos­ta­nut ja vie­nyt eteen­päin.

Kun Sa­ras­teen per­he saa ar­ki­vii­kon pa­ket­tiin, he yrit­tä­vät py­hä­päi­vä­nä py­säh­tyä Ju­ma­lan sa­nan kuu­loon etä­nä eri­lais­ten ka­na­vien kaut­ta. Pie­nim­mät ha­ke­vat tab­le­tin ja te­ke­vät pe­sän van­hem­pien­sa sän­kyyn.

– Kun hei­tä kat­soo, toi­voo, et­tä tämä eri­koi­nen ai­ka­kin me­ni­si pian ohi ja pääs­täi­siin taas ko­koon­tu­maan kas­vo­tuk­sin seu­roi­hin, Lii­sa Sa­ras­te huo­kai­see.