Koon­nut: Päi­vi Mar­ti­kai­nen

Kurk­kaa kier­rä­tys­vaa­te­kas­siin, kar­si kuor­mit­ta­vat me­not. Koh­tuul­li­suus liit­tyy sekä omai­suu­teen et­tä ih­mis­suh­tei­siin ja elä­män­tyy­liin. Sal­la Pät­si ja Eli­sa Kuos­ma­nen pun­ta­roi­vat, mikä on riit­tä­väs­ti.

Sal­la: Omas­ta mie­les­tä­ni olen ai­na ol­lut ai­ka vaa­ti­ma­ton ja vä­hään tyy­ty­väi­nen. Vaik­ka oi­kees­ti­han mää oon saa­nu pal­jon! Ai­na olen ha­lun­nut maal­le ja poh­joi­seen. Iso per­he­kin oli yk­si haa­veis­ta­ni. Ja lä­hes­kään kaik­kea ei saa, vaik­ka kuin­ka ha­lu­ai­si. Ei edes pal­jol­la ra­hal­la. Oli­si­ko tuo sitä ”vä­hem­män on enem­män”? Ja sii­hen liit­ty­en ”ha­lu­ta sitä mitä on”. Vaik­ka ai­na­han ih­mi­nen tah­too enem­män.

Eli­sa: Eh­kä ”vä­hem­män on enem­män” tar­kot­taa just sitä, et­tä tyy­tyy sii­hen, mitä itel­lä jo on. On hyvä unel­moi­da, mut­ta lii­an usein läh­tee ver­tai­le­maan mui­hin ja sur­kut­te­le­maan omaa elä­mää.

Sal­la: Olen­han minä mo­nes­ti­kin ol­lut tyy­ty­mä­tön elä­mää­ni. Van­ha, sa­ta­vuo­ti­as talo ei ole ny­ky­vaa­ti­muk­siin teh­ty. Pie­ni keit­tiö, eteis­tä ei ol­len­kaan. Ko­din­hoi­to­huo­nees­ta pu­hu­mat­ta­kaan. Mie­he­ni vas­ta­si vii­saas­ti: ”On sei­nät ym­pä­ril­lä ja kat­to pään pääl­lä. Ja ne on omat!” Mie­he­ni muis­taa ajan, kun heil­le eli mei­dän ny­kyi­seen ta­loon tuli säh­köt ja si­sä­ves­sa.

Eli­sa: Toi on tot­ta, et­tä ai­na ih­mi­nen ha­luis enem­män, mitä sil­lä on. Mut­ta jos py­säh­tyy miet­ti­mään ja kat­too ym­pä­ril­leen, nii ta­ju­aa, et­tä saa ol­la kii­tol­li­nen sii­tä kai­kes­ta hy­väs­tä, mitä elä­mäs­sä jo on.

Sal­la: Ja kun us­koa miet­tii, niin sii­nä­kin meil­lä on hyvä tyy­tyä yk­sin­ker­tai­seen. Kun jak­saa us­koa lap­sen ta­voin, yk­sin­ker­tai­sel­la us­kol­la ja luot­ta­muk­sel­la, ei­kä ala lii­kaa jär­kei­le­mään. Muu­ten us­ko lop­puu.

Eli­sa: Tuo on niin tot­ta! Ei tar­vii ol­la yh­tään sen enem­pää tai pa­rem­pi tai te­oil­la an­sai­ta ian­kaik­kis­ta elä­mää, vaan riit­tää, et­tä us­koo lap­sen­kal­ta­ses­ti. Tot­ta kai elä­mäs­sä saa ta­vo­tel­la ja to­teut­taa unel­mia, mut­ta pi­täis myös osa­ta unel­man to­teu­tu­es­sa ol­la sii­tä kii­tol­li­nen.

Sal­la: Äly­pu­he­li­mia meil­lä ei mie­he­ni kans­sa ole. Tyk­kään kun en ole ai­na ta­voi­tet­ta­vis­sa. Eräs äi­ti sa­noi, et­tä hän oli ihan tyy­ty­väi­se­nä omien las­ten kans­sa ko­to­na, mut­ta sit­ten tuli ku­va­vies­te­jä muil­ta äi­deil­tä, ja heti tuli tyy­ty­mät­tö­myys, et­tä ”ku mää vaan oon tääl­lä”.

Eli­sa: Oon sa­maa miel­tä, et­tä so­men myö­tä tu­lee olo, et­tä ai­na joku on eh­ti­ny ja jak­sa­nu enem­män ja te­kee siis­tim­piä ja ki­vem­pia jut­tu­ja. Mut­ta sin­ne ja­e­taan oi­kees­taan vaan elä­män huip­pu­het­ket! Ja var­mas­ti jo­kai­nen löy­tää jos­kus it­ten­sä ver­tai­le­mas­ta mui­hin.

Sal­la: Mul­le on sa­not­tu, et­tä ”Hie­noa kun elät­te sem­mos­ta vaa­ti­ma­ton­ta elä­mää. Oot­te tyy­ty­väi­siä sii­hen.” Meil­lä­hän on kaik­kea mitä tar­vi­taan! Tu­lo­ta­sol­tam­me olem­me hy­vin­kin köy­hyys­ra­jal­la jon­kun vi­ral­li­sen mit­ta­rin mu­kaan, mut­ta sil­ti meil­lä on tar­peel­li­nen.

Eli­sa: Ni­me­no­maan! Lop­pu­jen lo­puks on­nea ja iloa tuo ih­mi­set, ei niin­kään ma­te­ria.

Sal­la: Joku sa­noi­kin ra­di­os­sa vas­ta, et­tä kun on tie­tyn tu­lo­ta­son ylit­tä­nyt, on­ni ei enää li­sään­ny.

Eli­sa: Niin­pä! Ja eh­kä just sil­loin osaa ar­vos­taa omaa elä­mää enem­män, kun raha ja ter­veys ei oo it­ses­tään­sel­vyyk­siä! Op­pii naut­ti­maan pie­nis­tä het­kis­tä: iha­nas­ta au­rin­gon­nou­sus­ta tai aa­mu­kah­vis­ta en­nen päi­vän vel­vol­li­suuk­sia.

Sal­la: Ja koh­tuul­li­suus­han ei lii­ty va­rak­kuu­teen. Koh­tuul­li­nen voi ol­la kuka vaan. Jos­kus se on pak­ko, jos­kus va­lin­ta.

Eli­sa: Joo tää oli tosi hyvä li­säys! Enem­män se on eh­kä asen­ne, et­tä on kii­tol­li­nen ja tyy­ty­väi­nen sii­tä, mitä itel­lä on.

Sal­la: Po­jal­ta­ni oon koit­ta­nut op­pia asen­net­ta ”tee en­sin yhel­lä ta­val­la ja jos se epä­on­nis­tuu, ni tee sit eri ta­val­la”.

Eli­sa: Hyvä asen­ne! Mo­nes­ti vaa­tii itel­tä ihan lii­ko­ja, ja vaik­ka sai­si­kin pal­jon ai­ka­seks, nii sil­ti ei oo tyy­ty­väi­nen, kos­ka ai­na vois tehä enem­män tai pa­rem­min.

Sal­la: Mä luu­len et­tä juu­ri opis­ke­lu­ai­ka­na Ina­ris­sa ”tiet­tö­mäs­sä maas­tos­sa” löy­sin it­se­ni. Ei ol­lut iso­ja lös­se­jä. Sain roh­keu­den ol­la oma it­se­ni, epä­us­kois­ten­kin kes­kel­lä. Hy­väk­syin hei­dät ih­mi­si­nä, vaik­ka en ai­na hy­väk­sy­nyt hei­dän elä­män­ta­paan­sa.

Eli­sa: Usein­han sitä sa­no­taan, et­tä mie­luum­min yks hyvä ys­tä­vä, ku mon­ta ka­ve­ria. Eh­kä ih­mis­suh­teis­sa­kin siis vä­hem­män on enem­män! Jo­kai­nen ys­tä­vä on lah­ja, ja oli nii­tä use­am­pi tai ei, niin kai­kis­ta saa ol­la kii­tol­li­nen.