Sirk­ka Leh­to

Kati Mik­ko­nen asuu kuu­den 6–17-vuo­ti­aan lap­sen­sa ja mie­hen­sä kans­sa Ou­lun­sa­los­sa. 49-vuo­ti­as var­hais­kas­va­tuk­sen opet­ta­ja työs­ken­te­lee päi­vä­ko­dis­sa al­le 3-vuo­ti­ai­den ryh­mäs­sä.

Mik­ko­nen on 10. lo­ka­kuu­ta hau­dan­nut 91-vuo­ti­aan äi­tin­sä. Su­rus­ta sel­vi­ä­mi­seen on aut­ta­nut pal­jon se, et­tä hän sai ol­la äi­tin­sä vie­rel­lä vii­mei­set elin­päi­vät.

– Sain pi­tää äi­ti­ä­ni kä­des­tä kiin­ni vii­mei­seen hen­gen­ve­toon as­ti. Su­rus­ta sel­viy­tyy hel­pom­min, jos ha­lu­aa koh­da­ta su­run ikään kuin kas­vo­tus­ten.

– Myös Sii­o­nin lau­lut ovat loh­dut­ta­neet.

Suru ei ole ol­lut en­nen Mik­ko­sel­le tut­tu tun­ne, kos­ka ku­kaan hä­nen lä­hei­sis­tään ei ole kuol­lut.

– Kuo­le­man lä­hei­syy­des­sä olen jou­tu­nut koh­taa­maan mo­nen­lai­sia tun­tei­ta. Sain ol­la äi­ti­ni vie­rel­lä hy­vin pal­jon vii­mei­sen kah­den vii­kon ai­ka­na. Sinä ai­ka­na oli pait­si ero­ni­kä­vää myös sää­liä: mik­si äi­ti­ni jou­tuu kär­si­mään niin heik­ko­kun­toi­se­na. Toi­saal­ta äi­til­lä ei ol­lut ki­pu­ja, mikä oli hy­vin hel­pot­ta­va asia sekä äi­dil­le et­tä meil­le lä­hei­sil­le.

– Use­a­na il­ta­na, kun aje­lin hoi­va­ko­dil­ta äi­ti­ni luo­ta, oli kau­nis au­rin­gon­las­ku. Tuli mie­lee­ni vir­si Au­rin­ko vai­puu mail­leen, pois päi­vä ka­to­aa. Ajat­te­lin, et­tä näin äi­ti­ni­kin ajal­li­nen elä­mä ka­to­aa, ja äi­tiä odot­taa ian­kaik­ki­nen ilo ja rau­ha.

Mik­ko­sel­le suru on tun­ne, jon­ka kes­kel­lä täy­tyy vä­lil­lä ol­la yk­sin ja rau­has­sa käy­dä läpi sitä. Toi­saal­ta loh­tua ovat tuo­neet lä­hei­set ih­mi­set.

– Su­re­va ei kai­paa sa­no­ja toi­sel­ta ih­mi­sel­tä, vaan sitä, et­tä on lä­hel­lä ja ha­lu­aa ym­mär­tää, ko­kee Mik­ko­nen.

Hä­nen miel­tään on läm­mit­tä­nyt to­del­la pal­jon, kun ys­tä­vät ja su­ku­lai­set ovat muis­ta­neet.

– Jo sa­nat ”läm­min osa­not­to” mer­kit­se­vät pal­jon. Jot­kut ys­tä­vät ovat tuo­neet ko­tii­ni kuk­kia, mikä on tuo­nut pal­jon loh­tua ja iloa.

Su­rus­ta sel­vi­ä­mi­seen on aut­ta­nut myös oma per­he. Ar­kea on pyö­ri­tet­tä­vä.

– Suru on ol­lut per­heem­me yh­tei­nen asia. Jo­kai­nen on omal­la ta­val­laan käy­nyt läpi sitä.

Lue li­sää Mik­ko­sen aja­tuk­sia 28. lo­ka­kuu­ta jul­kais­ta­vas­ta Päi­vä­mie­hes­tä.