Sir­pa Heik­ki­nen on Ra­nu­an opis­ton pit­kä­ai­kai­sin työn­te­ki­jä. Opis­ton työn­te­ki­jöi­den lo­mat kes­key­ty­vät opis­to­seu­ro­jen ajak­si ja jo­kai­sel­la on oma vas­tuun­sa.

– Kyl­lä ru­kou­se­lä­mä vil­kas­tuu, kun seu­ra-ai­ka lä­hes­tyy, Sir­pa Heik­ki­nen to­te­aa ja jat­kaa:

– Seu­ra-ai­ka­na yleen­sä pää­sen li­vah­ta­maan telt­taan. Olen kii­tol­li­nen, kun saan edel­leen ol­la opis­tol­la ja mu­ka­na seu­ra­jär­jes­te­lyis­sä sekä seu­rois­sa.

– Pää­sin opis­tol­le kans­lis­tik­si ja muu­tin Ka­jaa­nis­ta tou­ko­kuun alus­sa 1987. Opis­toa ra­ken­net­tiin sil­loin. Työ­ka­ve­rei­ta al­koi tul­la ke­sän ai­ka­na sekä en­sim­mäi­set opis­ke­li­jat syk­syl­lä, Heik­ki­nen ker­too.

Ny­kyi­sin Heik­ki­nen ker­too työ­rau­haa saa­dak­seen ”pii­les­ke­le­vän­sä” työ­huo­nees­saan hal­lin­to­käy­tä­vän pääs­sä. Kans­lis­ti­na hän te­kee kir­jan­pi­toa, las­kee palk­ko­ja sekä te­kee ha­ke­muk­sia ja ti­li­tyk­siä vi­ra­no­mai­sil­le.

– Usein tun­nen, et­tä puut­tuu vii­saut­ta. Raa­ma­tus­sa on lu­vat­tu, et­tä juu­ri vii­saut­ta saa ru­koil­la epäi­le­mät­tä, ja ne ru­kouk­set on kuul­tu! Olen kii­tol­li­nen, kun kom­pas­tel­len olen py­sy­nyt ai­ka­tau­luis­sa. Kir­jan­pi­to tun­tuu eni­ten omal­ta työl­tä ja ihan nau­tin, kun on ol­lut jo muu­ta­man vuo­den ver­kos­sa toi­mi­va oh­jel­ma yh­teis­työs­sä ti­li­toi­mis­ton kans­sa.

Opis­to­seu­ro­jen jär­jes­tä­jät tu­le­vat yhä kau­em­paa, kos­ka poh­joi­ses­ta on väki vä­hen­ty­nyt. Heik­kis­tä häm­mäs­tyt­tää ih­mis­ten ilo opis­to­seu­rois­ta:

– To­del­la ih­me­tyt­tää, kun jak­sa­vat tul­la! Muu­ta­ma vuo­si sit­ten kent­tä­toi­mi­kun­nan pu­heen­joh­ta­ja tuli kat­so­maan alu­ei­ta tou­ko­kuus­sa. Hän to­te­si, et­tä teil­le on niin help­po tul­la, kun on pal­jon val­mii­ta ra­ken­nel­mia. Kä­sit­tä­mä­tön­tä!

Usein tal­vi­aa­mu­na opis­ton pel­loil­le kä­vel­les­sään Heik­ki­nen kuu­lee mie­les­sään ra­ken­ta­mi­sen ää­niä ja mie­leen tu­lee vir­ren sa­nat ”Nyt vaik­ka nuk­kuu sie­men, mul­ta, työn ää­net kaik­ki­al­ta kuu­lu­vat.”

– Tal­vi­sin ai­na­kin po­rot juok­se­vat pel­loil­la. Ke­vääl­lä on iha­na näh­dä avoi­met alu­eet ja aja­tel­la, et­tä koh­ta seu­ra­vä­ki on tääl­lä. Ker­ran aa­mul­la oli muu­ta­ma päi­vä en­nen seu­ro­ja kur­kia vas­ta val­mis­tu­neen las­ten pe­su­pai­kan edes­sä. Ajat­te­lin kur­ki­äi­din opet­ta­van: tuo on ih­mis­ten lap­sia var­ten.

Heik­ki­nen ko­kee, et­tä nuor­ten mu­ka­na­o­lo tal­kois­sa an­taa jat­ku­vuut­ta työl­le ja seu­rois­sa eri­tyi­ses­ti las­ten in­nos­tu­neet il­meet ja vau­vo­jen sö­pöys lii­kut­ta­vat.

Teks­ti: Mar­ja Mie­li­tyi­nen

Kuva: Pau­li Mu­ta­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 20.6.2018