Mir­ja ja Jaak­ko Sivénin pu­nai­nen tupa Pe­tä­jä­ve­den kes­kus­tas­sa tuik­kii läm­min­tä va­loa. Valo vä­lit­tyy pait­si ik­ku­nois­ta myös pie­nen ko­din sy­dä­mel­li­sis­tä asuk­kais­ta.

– Olen ai­na sa­no­nut, et­tä tämä talo on tul­lut Her­ral­ta, Mir­ja Sivén to­te­aa hy­myil­len.

Is­tum­me olo­huo­nees­sa, jon­ne on ka­tet­tu kau­nis tar­joi­lu­pöy­tä. Mais­ti­ai­sik­si on oman pi­han ome­nis­ta kei­tet­tyä hil­lo­ket­ta. Ome­nia tar­jo­taan myös ko­tiin vie­mi­sik­si.

Oma piha ja ome­na­puut ei­vät ole ol­leet Sivéneil­le it­ses­tään­sel­vyys. Vii­si­tois­ta vuot­ta sit­ten os­tet­tu talo on Sivénin pa­ris­kun­nan en­sim­mäi­nen yh­tei­nen oma­ko­ti­ta­lo, jos­ta he eh­ti­vät haa­veil­la pit­kään. Lo­pul­ta asia jär­jes­tyi Ju­ma­lan joh­da­tuk­se­na.

– Ker­ros­ta­los­sa asu­es­sam­me puo­li­so­ni Jaak­ko kier­te­li ky­liä ja ky­se­li, sai­si­ko ha­ka­ta hal­ko­ja, kun ko­to­na sel­lais­ta ei voi­nut teh­dä, Mir­ja Sivén muis­te­lee ai­ko­ja en­nen omaa tu­paan muut­toa.

– Kun tämä meil­le so­pi­va talo vih­doin löy­tyi, piha oli kuin vii­dak­ko ja re­mont­ti­tar­pei­ta­kin oli. Us­kal­sin kui­ten­kin läh­teä tä­hän, kun on puo­li­so, jol­la kir­ves py­syy kä­des­sä.

Sivénit ta­pa­si­vat ai­ka­naan Ryt­ty­län Lä­he­tys­kes­kuk­ses­sa, jos­sa mo­lem­mat työs­ken­te­li­vät. Pa­ris­kun­ta on ol­lut nai­mi­sis­sa jo 43 vuot­ta ja saa­nut kol­me las­ta sekä kuu­si las­ten­las­ta.

– Mei­tä yh­dis­ti lap­si­työ. Se on ol­lut meil­le mo­lem­mil­le tär­ke­ää, Mir­ja Sivén ker­too.

Lap­si­työl­lä oli mer­ki­tys­tä myös myö­hem­mis­sä vai­heis­sa hei­dän asu­es­saan Jäm­säs­sä. Mir­ja Sivén sai us­ko­vais­ten naa­pu­rien kaut­ta lu­et­ta­vak­seen hen­gel­lis­tä kir­jal­li­suut­ta. Hän­tä al­koi­kin sitä kaut­ta kiin­nos­taa, mi­ten les­ta­di­o­lai­set ajat­te­le­vat las­ten ole­van us­ko­vai­sia il­man, et­tä hei­dän tar­vit­see teh­dä us­kon­rat­kai­sua.

– Opis­tol­la lap­si­työn päi­vil­lä ky­syin asi­as­ta Tik­ka­sen Er­kil­tä, ja hän an­toi vas­tauk­sek­si Rei­ni­kai­sen Er­kin kir­jan Näin me us­kom­me. Kä­vim­me nii­hin ai­koi­hin opis­tol­la seu­rois­sa, ja pu­heis­ta kä­si­tin us­ko­mi­sen myös omal­le koh­dal­le­ni. Jaak­koa oli siu­nat­tu jo ai­kai­sem­min Pe­tä­jä­ve­del­lä Lah­na­las­sa, joka oli hä­nen su­ku­lais­ta­lon­sa.

– Vaik­ka olem­me lu­ke­neet Raa­mat­tua koko avi­o­liit­tom­me ajan, vas­ta seu­rois­sa Ju­ma­lan sana kun­nol­la kir­kas­tui, kun teks­te­jä se­li­tet­tiin. Olin ol­lut kuin se eti­o­pi­a­lai­nen ho­vi­her­ra, joka sa­noi: ”Kuin­ka ym­mär­täi­sin, kun ku­kaan ei mi­nua neu­vo”, Mir­ja Sivén to­te­aa.

Mir­ja ja Jaak­ko Sivén iloit­se­vat­kin pait­si ajal­li­ses­ta ko­dis­ta, myös Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ko­dis­ta. Mo­lem­mis­ta löy­tyy heil­le kaik­ki tar­peel­li­nen.