Suvi Ris­to­lai­nen

Lä­hei­sen ih­mi­sen me­net­tä­mi­nen te­kee ki­pe­ää. Omais­ten li­säk­si kuo­le­ma usein kos­ket­taa sy­väl­tä suur­ta jouk­koa su­ku­lai­sia, ys­tä­viä, tut­ta­via ja ai­van tun­te­mat­to­mi­a­kin ih­mi­siä. Eri­tyi­ses­ti sil­loin, jos läh­ti­jä on nuo­ri, mo­net ky­sy­vät mie­les­sään, mik­si näin piti käy­dä.

Kak­si vuot­ta sit­ten mo­nen ih­mi­sen elä­mä järk­kyi, kun Jou­ni Ris­to­lai­sen mat­ka päät­tyi yl­lät­tä­en me­lon­ta­ret­ken tau­ol­la sai­ras­koh­tauk­seen.

Meri Ris­to­lai­nen ker­too, et­tä avi­o­mie­hen kuo­le­maa ei pys­ty­nyt en­sin kun­nol­la si­säis­tä­mään, mut­ta kun tie­to vii­mein päi­vien jäl­keen saa­vut­ti ta­jun­nan, suru oli ko­ko­nais­val­tai­sen la­maut­ta­vaa. Syö­mi­nen ei on­nis­tu­nut, ym­pä­ris­töä oli vai­kea ym­mär­tää ja toi­min­ta­ky­ky oli ko­ko­naan ka­dok­sis­sa.

– Ih­mi­siä ja asi­oi­ta seu­ra­si kuin su­mu­sei­nän ta­kaa. Sa­mal­la mie­li oli kum­mal­li­sen tyy­ni ja kii­tol­li­nen; ra­kas puo­li­so on pääs­syt pe­ril­le, Ris­to­lai­nen muis­te­lee.

– Alus­sa ym­mär­tä­mi­seen ja su­run kä­sit­te­lyyn aut­toi­vat ihan konk­reet­ti­set asi­at: tie­to sii­tä, mitä on ta­pah­tu­nut, sekä se, et­tä pää­si en­sin nä­ke­mään ja ruu­mii­na­vauk­sen jäl­keen pu­ke­maan Jou­nin.

– Myös työn kaut­ta saa­tu ko­ke­mus krii­si­ti­lan­tei­den pur­ka­mi­ses­ta oli suu­rek­si avuk­si.

Ris­to­lai­nen sa­noo, et­tä ei oli­si mie­hen­sä kuo­le­man jäl­keen sel­vin­nyt yk­sin kuu­den lap­sen kans­sa, mut­ta mo­net tu­tut ja tun­te­mat­to­mat­kin ha­lu­si­vat aut­taa. Ar­ki pyö­ri apu­jouk­ko­jen voi­min, ja hän sai kes­kit­tyä muu­hun.

Ris­to­lai­nen sai ai­kaa omal­le su­rul­le ja sel­viy­ty­mi­sel­le sekä ti­laa koh­da­ta myös las­ten suru ja ol­la heil­le tu­ke­na, kun ar­jen pyö­rit­tä­mi­nen ei ol­lut yk­sin hä­nen vas­tuul­laan. Myös mo­nen­lai­nen am­mat­ti­a­pu ja Nuo­ret Les­ket -ryh­män ver­tais­tu­ki aut­toi­vat eteen­päin.

Ajan ku­lu­es­sa elä­mäs­sä al­koi löy­tyä uu­si nor­maa­li. Jou­nin ta­va­roi­den pois an­ta­mi­nen oli osa su­ru­työ­tä.

En­sim­mäi­nen vuo­si oli vai­kein, kun kaik­ki vuo­den ta­pah­tu­mat piti käy­dä läpi.

– Su­run ja ikä­vän mää­rä on ol­lut vaih­te­le­va, aal­to­liik­keen lail­la se on val­ta­vas­ta alun hyö­ky­aal­los­ta eri­lais­ten su­van­to­jen kaut­ta ta­soit­tu­nut. Suru ei ka­toa, mut­ta sen kans­sa op­pii elä­mään, Ris­to­lai­nen poh­tii.

– Ny­ky­ään suru on enim­mäk­seen kau­nis­ta kai­paus­ta, muis­to­ja Jou­nis­ta. Kli­sei­ses­ti ai­ka te­kee teh­tä­vän­sä ja elä­mä jat­kuu.

Avoi­muus ja huu­mo­ri ovat ol­leet tär­keä osa per­heen yh­teis­tä su­ru­mat­kaa. Kuo­le­maa ei ole dra­ma­ti­soi­tu, vaan se on tul­lut osak­si ar­kea. Isäs­tä on las­ten kans­sa pu­hut­tu pal­jon. Su­rul­le ja myös nau­rul­le on an­net­tu ti­laa.

Ris­to­lai­nen on pur­ka­nut su­ru­aan tai­tee­seen­kin. Pa­pe­ril­le on voi­nut lait­taa kaik­ki tun­teet, ja sa­mal­la jo­ta­kin it­ses­sä on jä­sen­ty­nyt. Hän nä­kee elä­mäs­sä vah­van Ju­ma­lan joh­da­tuk­sen: Näin on pi­tä­nyt ta­pah­tua. Jäl­leen­nä­ke­mi­sen toi­vo kan­taa ja vah­vis­taa omaa­kin us­koa.

Lue li­sää Ris­to­lais­ten su­rus­ta sel­vi­ä­mi­ses­tä 28. lo­ka­kuu­ta il­mes­ty­nees­tä Päi­vä­mie­hes­tä.