– Ajan kuluessa elämässä alkoi löytyä uusi normaali, kertoo Meri Ristolainen miehensä kuoleman jälkeisestä ajasta.
Suvi Ristolainen
– Ajan kuluessa elämässä alkoi löytyä uusi normaali, kertoo Meri Ristolainen miehensä kuoleman jälkeisestä ajasta.
Suvi Ristolainen
Suvi Ristolainen
Läheisen ihmisen menettäminen tekee kipeää. Omaisten lisäksi kuolema usein koskettaa syvältä suurta joukkoa sukulaisia, ystäviä, tuttavia ja aivan tuntemattomiakin ihmisiä. Erityisesti silloin, jos lähtijä on nuori, monet kysyvät mielessään, miksi näin piti käydä.
Kaksi vuotta sitten monen ihmisen elämä järkkyi, kun Jouni Ristolaisen matka päättyi yllättäen melontaretken tauolla sairaskohtaukseen.
Meri Ristolainen kertoo, että aviomiehen kuolemaa ei pystynyt ensin kunnolla sisäistämään, mutta kun tieto viimein päivien jälkeen saavutti tajunnan, suru oli kokonaisvaltaisen lamauttavaa. Syöminen ei onnistunut, ympäristöä oli vaikea ymmärtää ja toimintakyky oli kokonaan kadoksissa.
– Ihmisiä ja asioita seurasi kuin sumuseinän takaa. Samalla mieli oli kummallisen tyyni ja kiitollinen; rakas puoliso on päässyt perille, Ristolainen muistelee.
– Alussa ymmärtämiseen ja surun käsittelyyn auttoivat ihan konkreettiset asiat: tieto siitä, mitä on tapahtunut, sekä se, että pääsi ensin näkemään ja ruumiinavauksen jälkeen pukemaan Jounin.
– Myös työn kautta saatu kokemus kriisitilanteiden purkamisesta oli suureksi avuksi.
Ristolainen sanoo, että ei olisi miehensä kuoleman jälkeen selvinnyt yksin kuuden lapsen kanssa, mutta monet tutut ja tuntemattomatkin halusivat auttaa. Arki pyöri apujoukkojen voimin, ja hän sai keskittyä muuhun.
Ristolainen sai aikaa omalle surulle ja selviytymiselle sekä tilaa kohdata myös lasten suru ja olla heille tukena, kun arjen pyörittäminen ei ollut yksin hänen vastuullaan. Myös monenlainen ammattiapu ja Nuoret Lesket -ryhmän vertaistuki auttoivat eteenpäin.
Ajan kuluessa elämässä alkoi löytyä uusi normaali. Jounin tavaroiden pois antaminen oli osa surutyötä.
Ensimmäinen vuosi oli vaikein, kun kaikki vuoden tapahtumat piti käydä läpi.
– Surun ja ikävän määrä on ollut vaihteleva, aaltoliikkeen lailla se on valtavasta alun hyökyaallosta erilaisten suvantojen kautta tasoittunut. Suru ei katoa, mutta sen kanssa oppii elämään, Ristolainen pohtii.
– Nykyään suru on enimmäkseen kaunista kaipausta, muistoja Jounista. Kliseisesti aika tekee tehtävänsä ja elämä jatkuu.
Avoimuus ja huumori ovat olleet tärkeä osa perheen yhteistä surumatkaa. Kuolemaa ei ole dramatisoitu, vaan se on tullut osaksi arkea. Isästä on lasten kanssa puhuttu paljon. Surulle ja myös naurulle on annettu tilaa.
Ristolainen on purkanut suruaan taiteeseenkin. Paperille on voinut laittaa kaikki tunteet, ja samalla jotakin itsessä on jäsentynyt. Hän näkee elämässä vahvan Jumalan johdatuksen: Näin on pitänyt tapahtua. Jälleennäkemisen toivo kantaa ja vahvistaa omaakin uskoa.
Lue lisää Ristolaisten surusta selviämisestä 28. lokakuuta ilmestyneestä Päivämiehestä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys