Sirk­ka Leh­to

Ym­pä­ri Suo­men asu­vat Kal­li­o­kos­ken si­sa­ruk­set koh­ta­si­vat vuo­den 2018 lo­pul­la sel­lais­ta, mitä ku­kaan ei toi­voi­si: Ou­lun­sa­los­sa asu­neet Ai­mo-isä ja El­ma-äi­ti kuo­li­vat kol­men vii­kon vä­lein, mo­lem­mat 73-vuo­ti­ai­na.

– Vuon­na 2015 isäl­lä to­det­tiin ve­ri­syö­pä. Äi­ti oli omais­hoi­ta­ja­na, ja osa si­sa­ruk­sis­ta an­toi äi­dil­le va­paa­vii­kon­lop­pu­ja hoi­ta­mal­la isää vii­kon­lop­pui­sin. Lo­pus­sa isä oli sai­raa­la­hoi­dos­sa, jos­ta siir­tyi saat­to­hoi­toon, taus­toit­taa Sai­ja Jo­ke­lai­nen.

– Etu­kä­teen mie­tit­tiin, et­tä isäl­lä tu­lee an­kea jou­lu sai­raa­las­sa, mut­ta toi­sin kävi. En­ke­lit nou­ti­vat isän iki­jou­luun 22. jou­lu­kuu­ta, ker­too Kirs­ti Kla­si­la.

Isän kuo­le­ma oli si­sa­ruk­sil­le hai­kea, mut­ta toi­saal­ta ko­vien ki­pu­jen vuok­si hel­po­tus. Kau­niit muis­tot loh­dut­ta­vat, ja kaik­ki sai­vat jät­tää hy­väs­tit isäl­leen.

– Isä ai­na sa­noi, et­tä pa­rem­paa on edes­sä­päin, muis­te­lee Mari Oja­la.

– Isä oli lop­puun as­ti po­si­tii­vi­nen ja elä­män­myön­tei­nen, li­sää Kir­si Kos­ke­la.

– Isä­ni sa­noi niin iha­nas­ti sen vii­mei­sen vii­kon ai­ka­na, jol­loin sain si­li­tel­lä hä­nen kyl­miä var­pai­ta, et­tä enem­pää em­me oli­si voi­neet äi­din kans­sa ru­koil­la si­nun elä­mä­si eteen. Koen, et­tä mi­nua tie­tyl­lä ta­paa toi­sin ajat­te­li­ja­na on ai­na ar­vos­tet­tu ja kun­ni­oi­tet­tu, ker­too Riit­ta Kal­li­o­kos­ki.

Isän kuo­le­man jäl­keen si­sa­ruk­sil­la oli huo­li äi­dis­tä.

– Huo­leh­dit­tiin, et­tä mi­ten äi­ti sel­vi­ää yk­sin, kos­ka äi­ti ja isä oli­vat lä­hes ai­na yh­des­sä, to­te­aa Satu Oja­la.

– Pu­huin isän kuo­le­maa en­nen äi­din kans­sa, mi­ten hän jat­kaa elä­mää isän pois­me­non jäl­keen. Äi­ti ei ot­ta­nut mi­tään kan­taa, ihan kuin ei oli­si ym­mär­tä­nyt tai kuul­lut pu­het­ta­ni. Jäl­keen­päin olem­me ym­mär­tä­neet, et­tei äi­din tar­vin­nut­kaan mu­reh­tia isän kuo­le­man jäl­keis­tä elä­mää, ker­too Juha Kal­li­o­kos­ki.

Si­sa­ruk­sil­le äi­din läh­tö tuli niin jär­ky­tyk­se­nä, et­tä sitä ei mei­nan­nuwt kä­sit­tää mil­lään.

– Kun isä sai­ras­ti pit­kään ja hän­tä hoi­det­tiin ai­na en­sin, jäi äi­ti lii­an vä­häl­le huo­mi­ol­le, su­ree Riit­ta.

– Niin, kun oli aja­tel­lut, et­tä sit­ten on ai­kaa äi­din kans­sa, kun isän pois­me­no oli odo­tet­ta­vis­sa, muis­te­lee Sai­ja­kin.

Si­sa­ruk­set to­te­a­vat, et­tä näin oli äi­dil­le pa­ras­ta, et­tei hä­nen tar­vin­nut jää­dä isää yk­sin kai­paa­maan ja su­re­maan.

– Tai­vaan Isä jär­jes­ti sen­kin par­hain päin. Se loh­dut­ti su­run kes­kel­lä. Vaik­ka tun­tui vä­lil­lä, et­tä oli an­net­tu lii­an suu­ri suru kan­taa, Sai­jaa sum­maa si­sa­rus­ten aja­tuk­set.

– Suru kos­ket­ti lap­sen­lap­si­a­kin suu­res­ti. Vä­lil­lä tun­tui haas­ta­val­ta koh­da­ta lap­sen suru oman su­run kes­kel­lä, ker­too Soi­li Kos­ke­lo.

Suh­teel­li­sen ter­veen äi­din kun­to huo­no­ni isän kuo­le­man jäl­keen, ja hän jou­tui sai­raa­la­hoi­toon. Myö­hem­min hä­nel­lä to­det­tiin laa­ja-alai­nen ve­ri­suo­ni­tu­kos vat­sas­sa.

Ai­mo-isän hau­ta­jai­set oli­vat lau­an­tai­na 12. tam­mi­kuu­ta 2019, ja El­ma-äi­ti kuo­li maa­nan­tai­na 14. tam­mi­kuu­ta. Hän ei enää pys­ty­nyt tu­le­maan mie­hen­sä hau­ta­jai­siin.

– Yri­tim­me, et­tä äi­ti pää­si­si vat­sa-alu­een ku­vauk­seen kau­pun­gin­sai­raa­las­sa ol­les­saan. Äi­ti oli niin ki­peä. Maa­nan­tai­na äi­tiä ha­et­tiin ku­vauk­seen, mut­ta hän löy­tyi kuol­lee­na, ker­too Kirs­ti.

– Kä­vim­me Sai­jan ja mi­nun tyt­tö­jen kans­sa äi­din luo­na sai­raa­las­sa sun­nun­tai­na. Käyn­ti oli tosi pi­kai­nen, äi­dil­lä oli ki­pu­ja ja hoi­ta­ja tuli juu­ri te­ke­mään hoi­to­toi­men­pi­tei­tä. Hy­väs­te­lim­me äi­din ja siu­na­sim­me toi­si­am­me. Si­li­tin hä­nen hiuk­si­aan. Mie­len reu­nal­la kävi aja­tus, et­tä on­ko tämä vii­mei­nen ker­ta, kun näen äi­din, mut­ta työn­sin sen pois, muis­te­lee Mari.

Su­rus­sa tii­viil­lä si­sa­rus­par­vel­la oli tur­va toi­sis­saan – ja kau­niit muis­tot van­hem­mis­ta. Jäl­leen­nä­ke­mi­sen toi­vo kan­taa, ja se­kin aja­tus loh­dut­taa, et­tä äi­ti ja isä ovat hei­dän vii­den vau­va­na kuol­leen si­sa­ruk­sen luo­na tai­vaas­sa.

– Meil­lä oli kan­nus­ta­vat ja huo­leh­ti­vat van­hem­mat. Siel­tä tur­val­li­ses­ta lap­suu­des­ta on ol­lut hyvä pon­nis­taa omaan elä­mään, sa­noo Riit­ta.

– Äi­din ja isän kans­sa ko­ros­tui ai­na us­kon tär­keys. Se liit­tyi koko elä­mään – ”kaik­ki on meil­le lah­jaa ja lai­nas­sa”, muis­te­lee Juha.

– Kaik­kiin si­sa­ruk­siin on tosi läm­pi­mät vä­lit, ja käy­tiin äi­din ja isän kuo­le­maa läpi yh­des­sä. Tämä aut­toi tosi pal­jon su­rus­sa, iloit­see Mari.

– Olen myös to­del­la kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä juu­ri tämä per­he on ol­lut ym­pä­ril­lä­ni ja olem­me tu­ke­neet toi­si­am­me vai­keis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa, kos­ka kai­kil­la meil­lä nii­tä riit­tää, sum­maa Riit­ta.

– Äi­dil­le ja isäl­le Yli-Iin mök­ki oli ra­kas paik­ka. Äi­din kuo­le­man jäl­kei­se­nä ke­vää­nä mö­kin pe­ru­na­maal­la al­koi kas­vaa per­sil­ja. Se oli äi­din edel­li­se­nä ke­sä­nä kyl­vä­mää. Kyl­lä tuli it­ku sii­nä pot­tu­maan lai­dal­la. Tun­tui, et­tä äi­ti on jo­ten­kin läs­nä, muis­te­lee Kirs­ti.