”On seurojen kokonaisuutta ikävä”
Koonnut: Päivi Martikainen
Reisjärvinen Anni Laitila ja pudasjärvinen Ulla-Maija Hirvasniemi pohdiskelevat poikkeusajan vaikutusta seuroissa käymiseen. Perheenäidit ovat kokeneet, että vaikka on helppo istua sohvalle kuuntelemaan seuralähetystä, vertaistuki ja kohtaamiset jäävät tuolloin puuttumaan. Anni ja Ulla-Maija ovat huomanneet, että kyläilyt virkistävät arjen keskellä: joskus tuntuu, kuin olisi enkeleitä liikkeellä.
Ulla-Maija:
Seurat ry:llä, kirkossa, ompeluseurat, mökkiseurat, kesäseurat, isot seurat, tupaantuliaisseurat, seurat laitoksessa, nettiseurat, arkistoseurat. Tuleeko Anni sullakin sellainen olo, että hyvää huolta meistä pidetään. Niin monenlaisia tilaisuuksia järjestetään, että pääsee sanankuuloon.
Anni:
Onneksi erilaisiin tilanteisiin järjestetään erilaisia tilaisuuksia. Se on todellakin huolenpitoa, että voi hiljentyä eri paikoissa. Lapsena käytiin kesällä mökkiseuroissa ja se oli vähän kuin kyläilyä samalla. Äänentoisto viriteltiin ja lopuksi tarjolla oli seuravieraidenkin tuomia herkkuja. Olemme perheen kanssa kuunnelleet arkistosaarnoja ennenkin, mutta korona-aikaan ehkä enemmän. Ne ovat monesti todella rohkaisevia ja lohdullisia, antavat hyvän näkökulman tämän ajan tilanteisiin. Ennenkin on ollut välillä vaikeampaa.
Ulla-Maija:
Seuroihin lähteminen on joskus työlästä. On niitä helposti valmiita lapsia ja sitten sekin, joka haluaa lähteä verkkareissa ja saattaa hangoitella vastaan. Nyt kun koronan vuoksi ei ole ollut lähtemisen säätöä, on päässyt seuratunnelmaan helpommalla. Lähetys vain auki ja se on siinä. Mietin, miten sitä taas osataan ja jaksetaan lähteä ”oikeisiin” seuroihin. Nettiseurat koukuttaa helppoudellaan?
Anni:
Oon itsekin miettinyt tuota. Pääosin lapset mielellään lähtevät seuroihin, mutta monenlaista tilannetta tulee vastaan. Olen huomannut, että pienille helpointa on, kun seuroissa käydään säännöllisesti – nyt sitä mahdollisuutta ei ole ollut. Toisaalta lapsetkin varmasti aistivat seuroihin pääsyn merkityksen pitkän tauon jälkeen.
Ulla-Maija:
Ison perheen keskeltä pääsee helpommalla sanankuuloon, kun voi sohvalla kuunnella. Mutta vertaistuki, sukupolvien kohtaaminen. Ne ovat puuttuneet viime aikoina. Sekin pelottava tunne on välillä hiipinyt ajatuksiin, että pärjää ihan hyvin ilman seuroja. Koen vahvasti, että uskoamme koetellaan. Kestääkö usko, kun arki on karanteenikotikouluetätyön tuomaa hässäkkää?
Anni:
Se seurojen kokonaisuus ravitsee uskoa. Vertaistuki, kohtaaminen niiden ihmisten kanssa, joita ei muuten tapaisi, yhteislaulu, ovat minulle tärkeitä. Välillä tulee tuo sama ajatus, että hyvinhän tässä pärjätään. Sitten kuitenkin tulee kompurointia, ja kirkastuu seurojen ja uskomisen tärkeys.
Ulla-Maija:
Onneksi saattomiehet on olemassa, ja hyvät yhteydet. Pitkä puhelu ja kuulumisten vaihto ystävän kanssa helpottaa ja vahvistaa uskoa ja luottamusta tulevaan. Miten Anni tuo kyläily? Kummasta tykkäät enemmän? Ex tempore pimpom ovelle. ”Oottako kotona. Sopiiko tulla?” Vai se suunniteltu versio? Tykkään, että paremmat kylät tulee, kun ei kovin suunnitella. Ihana kun joku vain tulee, just siihen arkeen ja hetkeen.
Anni:
Minusta molemmat kyläilyt ovat paikallaan. Erityisen virkistäviä ovat arjen keskellä pienet yllätyskylät, kun joku tulee hyörinän keskelle. Silloin tuntuu, kuin enkelit olisivat liikkeellä. Kun suunnitellaan kyläilyä, käy helposti niin, että puolen vuoden päästä huomataan, ettei vieläkään ole kyläilty. Arki on monesti niin kiireistä, että sopivaa hetkeä ei löydy. Kyläillä kannattaisi enemmän.
Ulla-Maija:
Tuo on niin totta. Ainahan sitä on jotain tekemistä. Matalaa kynnystä peukutan. Ei kodin tartte kiiltää, eikä olla uusia verhoja. Onko nykyään esteitä enemmän? Pitäisi olla sitä ja tätä, ennen kuin kehtaa vieraita pyytää. Tarjottavista puhumattakaan. Oi kun emme rakentaisi kylähetkiä tuollaisen ulkoisen varaan! Kohtaamisia me tarvitaan. Kuulumisten vaihtoa. Virkistystä. Otetaanko haasteeksi matalan kynnyksen kylä, sillain helpolla?
Anni:
Loistava haaste. Näin korona-aikaan riskiryhmiin kuuluvia ihmisiä ei ole oikein uskaltanut tavata. Muutama viikko sitten piipahdin todella pitkästä aikaa yhden nimipäiväsankarin luona. Turvallisuus huomioiden kerrottiin kuulumisia. Tärkein asia oli päällimmäisenä: saanhan uskoa synnit anteeksi. Ulkoiset seikat eivät merkinneet mitään, virkistyneenä lähdin takaisin arkeen.
Juttu on julkaistu Siionin Lähetyslehdessä 9.9.2020.
Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Ps. 23:4
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys
