Su­san­ne Ej­re­sund sai pa­ran­nuk­sen ar­mon joi­ta­kin vuo­sia sit­ten. Lap­suu­des­saan hä­nel­lä ei ol­lut kou­lu­luo­kal­laan tai ys­tä­vä­pii­ris­sään us­ko­vai­sia. Ou­lus­sa si­jait­se­van lap­suus­ko­din lä­hel­lä asui muu­ta­ma us­ko­vai­nen per­he, joi­den luo­na Ej­re­sund vie­rai­li muu­ta­man ker­ran.

– Tein sen sa­laa ys­tä­vil­tä­ni, kos­ka ka­ve­ri­pii­ris­sä­ni lä­hin­nä pu­hut­tiin pa­haa, kun mai­nit­tiin jo­tain les­ta­di­o­lai­sis­ta. Mi­nua kui­ten­kin jo lap­se­na pu­hut­te­li se, kuin­ka us­ko­vai­sis­ta huo­kui rau­ha.

Nuo­re­na Su­san­ne Ej­re­sund läh­ti Nor­jaan töi­hin ja myö­hem­min Ruot­siin opis­ke­le­maan. Opis­ke­lu­ai­koi­na hän tu­tus­tui nai­seen, joka työs­ken­te­li kir­kos­sa ja kut­sui it­se­ään “maal­lik­ko­pa­pik­si”.

– Ky­syin hä­nel­tä muun mu­as­sa sitä, mi­ten mi­nun käy syn­tie­ni täh­den. Hän ker­toi voi­van­sa ru­koil­la ja et­tä se on ai­noa asia, mitä voi teh­dä. Se ei an­ta­nut mi­nul­le rau­haa.

Nel­jän­nen lap­sen­sa syn­ty­män jäl­keen us­kon asia nou­si vah­vas­ti Su­san­ne Ej­re­sun­din mie­leen.

– Elin niin on­nel­lis­ta elä­mää kuin tääl­lä ajas­sa voi ku­vi­tel­la. Mi­nul­la oli iha­na per­he, ter­veyt­tä, kiva koti ei­kä ol­lut suu­rem­pia huo­lia. Kui­ten­kin olin rau­ha­ton ja tyy­ty­mä­tön.

Ko­ti­aan sii­voil­les­saan Ej­re­sund löy­si us­kon­nos­ta ker­to­van kir­jan. Hän näyt­ti sitä äi­dil­leen, joka oli muu­ta­mia vuo­sia ai­kai­sem­min saa­nut pa­ran­nuk­sen ar­mon. äi­ti ker­toi, et­tei kir­ja ol­lut täy­sin Raa­ma­tun mu­kai­nen ja tar­jou­tui an­ta­maan tyt­tä­rel­leen rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­tä os­ta­man­sa kir­jan, joka ker­toi pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­neis­ta ym­pä­ri maa­il­man. Su­san­ne Ej­re­sund ot­ti kir­jan vas­taan ja luki sitä ai­na ti­lai­suu­den tul­len.

Ke­vääl­lä 2016 Su­san­nen avi­o­mies oli me­nos­sa suu­reen sel­kä­leik­kauk­seen. En­nen leik­kaus­ta he sai­vat poi­ka­vau­van. Su­san­nen mies ko­tiu­tui ja Su­san­ne hoi­ti hän­tä ja lap­si­aan.

– Nel­jän al­le kou­lui­käi­sen hoi­ta­mi­nen ja mie­he­ni omais­hoi­ta­ja­na toi­mi­mi­nen ku­lut­ti­vat mi­nun voi­mi­a­ni. Vau­va val­vot­ti öi­sin. Sel­vi­si myös, et­tä mie­he­ni leik­kaus oli epä­on­nis­tu­nut ja hä­net jou­dut­tai­siin leik­kaa­maan uu­des­taan ke­vääl­lä 2017. Sii­hen as­ti hän ma­kai­si sän­gys­sä ja pys­tyi­si is­tu­maan vain ly­hy­en ai­kaa. Olim­me myös juu­ri myy­neet ruo­ka­ra­vin­to­lam­me ja jäl­ki­työ oli mi­nun hoi­det­ta­va­na­ni. Pa­pe­ri­töi­tä tein lä­hin­nä öi­sin.

– Muu­ta­mia kuu­kau­sia meni ai­van su­mus­sa. Tor­ni­on Su­vi­seu­ro­jen jäl­keen soi­tin äi­dil­le­ni ja it­kien sain sa­not­tua, et­tä ha­lu­an us­koa. äi­ti­ni saar­na­si mi­nul­le syn­nit an­teek­si. Oli kä­sit­tä­mä­tön­tä, kuin­ka mi­nul­la yh­täk­kiä oli ke­vyt ol­la.

Pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­mi­sen myö­tä moni asia Su­san­ne Ej­re­sun­din elä­mäs­sä muut­tui.

– Nyt si­säl­lä­ni on rau­ha, toi­vo ja ilo. Sain syn­ti­ni an­teek­si ja Py­hän Hen­gen asuk­kaak­si.

Myös asi­oi­den ar­vo­jär­jes­tys on muut­tu­nut.

– Mo­net asi­at ovat niin tur­hia ian­kaik­ki­suu­den rin­nal­la. Koen, et­ten ole mis­tään luo­pu­nut us­kon täh­den. Ti­lal­le olen saa­nut vain hy­vää. Nyt us­ko­vai­se­na koen suur­ta kii­tol­li­suut­ta us­kos­ta ja kai­kes­ta hy­väs­tä, jota olen saa­nut.

Kat­so­es­saan elä­mää taak­se­päin Su­san­ne Ej­re­sun­dil­le nou­see mie­leen seu­raa­via aja­tuk­sia:

– Kävi kai­kil­ta osin to­teen Raa­ma­tun sa­nat, et­tä et­si en­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­taa, niin kaik­ki muu si­nul­le an­ne­taan. Maa­il­ma lu­paa pal­jon, mut­ta jät­tää ai­na tyh­jän pääl­le. Se on kyl­mä, karu ja ar­mo­ton. Us­ko suo­je­lee ih­mis­tä pa­hal­ta.

Ny­ky­ään Su­san­ne Ej­re­sund elää on­nel­lis­ta per­he-elä­mää avi­o­mie­hen­sä ja kuu­den lap­sen­sa kans­sa. Il­ta­ru­kous on tul­lut lap­sil­le tär­ke­äk­si.

– Siu­naan myös lap­se­ni il­lal­la, ja jos se jos­kus unoh­tuu, niin ala­luok­ka­lai­set kyl­lä heti muis­tut­ta­vat. An­teek­si­an­ta­mus­ta on pal­jon enem­män myös las­te­ni vä­lil­lä. Us­ko­ni on siis tuo­nut pal­jon hy­vää myös per­hee­seem­me.

Pääl­lim­mäi­se­nä Ej­re­sun­dil­le nou­see mie­leen kii­tol­li­suus.

– Nyt mi­nul­ta ei mi­tään puu­tu. Saan tun­tea it­se­ni pa­ha­na py­häk­si ja syn­ti­se­nä van­hurs­kaak­si. Sitä ei voi ol­la ih­met­te­le­mät­tä. Kuin­ka juu­ri minä saan omis­taa tä­män par­haim­man lah­jan? Pää­sin pi­mey­des­tä va­loon, Ju­ma­lan lap­sek­si.

Teks­ti: Emi­lia Heik­ki­lä

Kuva haas­ta­tel­ta­val­ta

Haas­tat­te­lu jul­kais­tu Päi­vä­mie­hen nu­me­ros­sa 45/2019.