Ee­va Lau­ri

Beh­rouz Ha­bi­bi tuli Suo­meen 16-vuo­ti­aa­na ja sai pa­ran­nuk­sen ar­mon 18-vuo­ti­aa­na. Vuo­sien var­rel­la hän on juur­tu­nut Ju­ma­lan val­ta­kun­taan sekä so­peu­tu­nut uu­teen ko­ti­maa­han. Tä­nään hän tun­tee suur­ta kii­tol­li­suut­ta Ju­ma­lan joh­da­tuk­ses­ta elä­mäs­sään.

Af­ga­nis­ta­ni­lais­läh­töi­nen Beh­rouz Ha­bi­bi saa­pui Suo­meen eri vai­hei­den kaut­ta nuo­re­na ai­kuis­tu­va­na mie­he­nä. Mar­ras­kuun pi­mey­des­sä hän aloit­ti suo­men kie­len opis­ke­lun Si­mon ja Ra­nu­an ra­ja­mail­la si­jait­se­vas­sa vas­taa­not­to­kes­kuk­ses­sa. Siel­lä työs­ken­te­le­vän ra­nu­a­lai­sen us­ko­vai­sen per­hee­ni­sän kaut­ta hän sai tu­tus­tua mui­hin pai­kal­li­siin us­ko­vai­siin ja elä­vään us­koon.

Ju­ma­la kut­suu

– Tun­sin, et­tä lap­suu­den us­kon­to­ni ei ol­lut oi­kea. Mie­li oli et­si­vä ja kai­pa­sin rau­haa sy­dä­mel­le­ni. Jäl­keen­päin ym­mär­sin, et­tä näin Ju­ma­la kut­sui ja pu­hut­te­li mi­nua, Ha­bi­bi ker­too.

Ha­bi­bi kul­ki ys­tä­vä­per­heen mu­ka­na seu­rois­sa, mis­sä hän sai näh­dä Ju­ma­lan las­ten vä­lis­tä rak­kaut­ta ja yh­teen­kuu­lu­vuut­ta. Tuo rak­kaus, läm­min vas­taa­not­to ja huo­len­pi­to he­rät­ti­vät myös ha­lun kuu­lua tä­hän jouk­koon.

– Aluk­si en ym­mär­tä­nyt seu­ra­pu­heis­ta mi­tään, mut­ta ha­lu­sin läh­teä ai­na uu­del­leen, kos­ka seu­rois­sa oli niin hyvä ol­la. Luon­nol­li­ses­ti kie­li­haas­teet oli­vat alus­sa ym­mär­tä­mi­sen es­tee­nä, mut­ta myös hen­gel­li­nen sa­nas­to, kaa­naan kie­li, vai­keut­ti kuun­te­le­mis­ta. Tun­tui myös, et­tei­vät sa­nat avau­tu­neet sy­dä­mel­le as­ti. Esi­mer­kik­si ih­met­te­lin aluk­si, et­tä mitä ih­met­tä tar­koit­taa (oman) ris­tin kan­ta­mi­nen. Ys­tä­vä ke­hot­ti­kin ru­koi­le­maan, et­tä Ju­ma­la avai­si ym­mär­rys­tä. Vä­hi­tel­len näin ta­pah­tui­kin, ja sain ko­kea, et­tä ru­kouk­see­ni vas­tat­tiin.

Evan­ke­liu­mi an­taa rau­han

Ra­nu­a­lai­sen ys­tä­vä­per­heen isän kans­sa Ha­bi­bi kes­kus­te­li usein us­ko­na­si­ois­ta.

– Erää­nä il­ta­na hän tar­jo­si evan­ke­liu­mia ja ky­syi, ha­lu­ai­sin­ko us­koa syn­ti­ni an­teek­si. Vas­ta­sin ha­lu­a­va­ni. Tun­sin rau­han las­keu­tu­van si­sim­pää­ni. Ajan ku­lu­es­sa us­ko­na­si­at kir­kas­tui­vat ja seu­ra­pu­heet avau­tui­vat pa­rem­min. Elä­mä us­ko­vai­se­na tun­tui yhä tur­val­li­sem­mal­ta ja oma­koh­tai­nen us­ko tär­ke­äm­mäl­tä.

Suo­mes­sa asu­mi­sen­sa al­ku­ai­koi­na Ha­bi­bi koki vä­lil­lä yk­si­näi­syyt­tä, mut­ta to­te­aa, et­tä ei men­nyt kau­aa, kun hän sai us­ko­vai­sia ys­tä­viä. Mo­nen­lai­sia ys­tä­viä, niin ikäi­si­ään kuin van­hem­pia ja per­heel­li­si­ä­kin. Ys­tä­vä­jouk­ko on vuo­sien var­rel­la vain kas­va­nut, mis­tä Ha­bi­bi on kii­tol­li­nen.

– Usein mie­lee­ni nou­see Raa­ma­tun teks­ti, jos­sa Jee­sus pu­huu ope­tus­lap­sil­le näin: ”Ja jo­kai­nen, joka mi­nun ni­me­ni täh­den on luo­pu­nut ta­los­taan, vel­jis­tään tai si­sa­ris­taan, isäs­tään, äi­dis­tään tai lap­sis­taan tai pel­lois­taan, saa sa­ta­ker­tai­ses­ti ta­kai­sin ja pe­rii ian­kaik­ki­sen elä­män” (Matt. 19:29).

Ha­bi­bi ker­too ole­van­sa tä­nään suu­res­ti kii­tol­li­nen sii­tä, mi­ten Ju­ma­la on ih­meel­li­ses­ti joh­dat­ta­nut ja siu­nan­nut hä­nen elä­mään­sä.

– Tun­tuu, et­tä olen saa­nut pal­jon enem­män kuin olen osan­nut toi­vo­a­kaan. Saan kuu­lua Ju­ma­lan las­ten jouk­koon, mi­nul­la on ys­tä­viä, am­mat­ti ja työ­tä. En koe jää­nee­ni mis­tään pait­si. En koe, et­tä us­ko oli­si mil­lään lail­la ra­joit­ta­nut elä­mää­ni. Olen aja­tel­lut, et­tä en var­maan oli­si ko­tiu­tu­nut Suo­meen näin hy­vin il­man us­koa ja us­ko­vai­sia ys­tä­viä. Olen saa­nut elää hy­vää ja ilois­ta elä­mää us­ko­vai­se­na.

He­rän­neel­lä tun­nol­la ole­val­le tai epäi­lys­ten al­la kamp­pai­le­val­le lä­hei­sel­le Ha­bi­bi ha­lu­ai­si sa­noa, et­tei kan­na­ta jää­dä ky­sy­mys­ten tai epäi­lys­ten kans­sa yk­sin. Myös us­ko­vai­sen elä­mään voi kuu­lua pel­koa, epä­var­muut­ta ja huo­lia. Epäi­lys­ten ja vas­toin­käy­mis­ten koh­da­tes­sa saat­taa unoh­tua, et­tä Ju­ma­la on juu­ri sil­loin lä­hel­lä ja tah­too aut­taa. Sil­loin voi ru­koil­la Ju­ma­laa, et­tä hän li­säi­si us­koa ja an­tai­si saat­to­mie­hiä rin­nal­le ja­ka­maan vai­kei­ta asi­oi­ta ja aja­tuk­sia. Ju­ma­la on lu­van­nut kuul­la ru­kouk­sem­me.

Us­ko­vai­se­na ar­jes­sa ja työs­sä

Ra­nu­al­la Beh­rouz Ha­bi­bi suo­rit­ti pe­rus­kou­lun op­pi­mää­rän ja työs­ken­te­li avus­ta­ja­na kris­til­li­sel­lä kan­sa­no­pis­tol­la. Ra­nu­an vuo­sien jäl­keen hän on opis­kel­lut lä­hi­hoi­ta­jak­si ja työs­ken­nel­lyt van­hus­ten pa­ris­sa ko­ti­hoi­dos­sa Ou­lus­sa. Hän pi­tää ih­mis­lä­hei­ses­tä työs­tään ja aut­taa mie­lel­lään apua tar­vit­se­via.

Myös van­huk­set pi­tä­vät elä­män­myön­tei­ses­tä hoi­ta­jas­ta ja iloit­se­vat tä­män läs­nä­o­los­ta. Pa­ras pa­lau­te työs­tä on­kin se, kun nä­kee asi­ak­kai­den jää­vän hy­väl­lä mie­lel­lä jat­ka­maan ar­ke­aan ja saa it­se­kin läh­teä hy­väl­lä mie­lel­lä asi­ak­kaan luo­ta. Tuo­ta sa­maa sy­dä­men iloa Ha­bi­bi le­vit­tää ys­tä­vil­leen sekä muil­le ih­mi­sil­le va­loi­san ole­muk­sen­sa kaut­ta. Ha­bi­bin elä­män­myön­tei­nen ja luot­ta­vai­nen asen­ne on pu­hu­tel­lut myös ys­tä­viä.

Tänä ke­vää­nä Ha­bi­bi suo­rit­taa va­rus­mies­pal­ve­lus­taan Iva­los­sa. Ar­ki Iva­los­sa on tii­vis­tä ja va­paa-ai­kaa vä­hän. Lo­mil­la on­kin tär­ke­ää ta­va­ta ys­tä­viä ja käy­dä seu­rois­sa. Tun­tuu mu­ka­val­ta, et­tä ys­tä­vät ot­ta­vat yh­teyt­tä, jos it­se ei ole eh­ti­nyt.

Tu­le­vai­suu­teen Ha­bi­bi suh­tau­tuu luot­ta­vai­ses­ti.

– Toi­von, et­tä säi­lyi­sin us­ko­mas­sa ja sai­sin pi­tää oman­tun­non puh­taa­na. Mi­tä­pä muu­ta voi­sin toi­vo­a­kaan? Kun on tur­va Ju­ma­las­sa, niin kaik­ki on hy­vin.

Kuva: Tai­na Ko­so­la