Ce­ci­lia Waa­ra­nie­men haa­ve Ame­rik­kaan muut­ta­mi­ses­ta to­teu­tui, kun hei­dän per­heen­sä muut­ti hei­nä­kuus­sa Es­poos­ta Ari­zo­naan, Ant­he­min kau­pun­kiin.

13-vuo­ti­as Ce­ci­lia ker­too en­sim­mäi­sis­tä päi­vis­tään uu­des­sa ko­ti­maas­saan:

– Tu­lim­me en­sin Mic­hi­ga­niin iso­van­hem­pien mö­kil­le ja kym­me­nen päi­vän jäl­keen len­sim­me Pho­e­ni­xiin. Tun­tui tosi ki­val­ta, kun saa­tiin heti ui­da pal­jon.

Ce­ci­lia ker­too etu­kä­teen aja­tel­leen­sa, et­tä Ame­ri­kas­sa on tosi kuu­ma ja et­tä siel­lä nä­kee pal­jon eläi­miä, joi­ta ei näe Suo­mes­sa.

Odo­tuk­set to­teu­tui­vat heti al­kuun.

– Oli vuo­den kuu­mim­mat päi­vät, kun saa­vuim­me, lä­hes 50 as­tet­ta läm­min­tä. Heti en­sim­mäi­se­nä aa­mu­na ta­lon si­säl­lä oli skor­pi­o­ni. On­nek­si äi­ti sai sen ni­tis­tet­tyä.

Mat­kal­la kou­luun näim­me myös ja­ve­li­nan [suom. pe­ka­ri], joka on vä­hän kuin vil­li­si­ka.

Pian muu­ton jäl­keen al­koi kou­lu. Ce­ci­lia meni seit­se­män­nel­le luo­kal­le, ja pik­ku­vel­jet Os­car ja Noel pää­si­vät sis­kon­sa kans­sa sa­maan kou­luun.

Ce­ci­lia on syn­ty­nyt Ame­ri­kas­sa, ja hei­dän per­heen­sä on käy­nyt lo­mil­la su­ku­loi­mas­sa Levi-isän ko­ti­maas­sa, jo­ten kaik­ki ei ol­lut muu­ton jäl­keen vie­ras­ta.

Mo­nen uu­den asi­an aloit­ta­mi­nen oli rank­kaa.

– En­sim­mäi­nen kou­lu­päi­vä oli tosi stres­saa­va, kun ei tien­nyt oi­kein mis­tään mi­tään ja piti yk­sin sel­vit­tää kaik­ki asi­at, en­kä vie­lä tun­te­nut ke­tään. Heti toi­se­na päi­vä­nä oli mon­ta tes­tiä ja myö­hem­min oli myös eng­lan­nin tes­ti, jos­sa kat­sot­tiin, mi­ten hy­vin osaa eng­lan­tia, Ce­ci­lia ker­too.

Ta­val­li­nen kou­lu­päi­vä on Ce­ci­li­al­la pit­kä, joka päi­vä hie­man yli kah­dek­sas­ta kol­meen. Se on eri­lais­ta kuin Suo­mes­sa. Joka päi­vä opis­kel­laan sa­mo­ja ai­nei­ta: ma­te­ma­tiik­kaa, eng­lan­tia, ym­pä­ris­tö­op­pia, his­to­ri­aa.

– Li­säk­si on va­lin­nai­sai­nei­ta, jois­ta mi­nul­la on nyt ku­va­tai­de, Ce­ci­lia se­lit­tää.

– Myö­hem­min tu­lee var­maan lii­kun­taa ja mu­siik­kia. Vä­li­tun­te­ja ei ole kuin lou­na­sai­kaan, ja se­kin on tosi ly­hyt. Kou­lu­ruo­ka on eri­lais­ta, esi­mer­kik­si joka tiis­tai on pit­saa. Kas­vik­sia ja he­del­miä on kyl­lä ai­na tar­jol­la. Voi myös vie­dä omat eväät kou­luun. Suo­mes­sa opis­kel­tiin myös kä­si­töi­tä ja ruot­sia. Tääl­lä opis­kel­laan es­pan­jaa yli­mää­räi­se­nä kie­le­nä, Ce­ci­lia va­lot­taa kou­lu­jen ero­ja.

Waa­ra­nie­mil­lä on noin puo­len tun­nin mat­ka seu­roi­hin, jon­ne he me­ne­vät sun­nun­tai­sin. Ce­ci­lia odot­taa myös pian al­ka­vaa py­hä­kou­lua:

– Olen saa­nut muu­ta­mia ka­ve­rei­ta jo. Olem­me käy­neet pal­jon ky­läs­sä us­ko­vai­sil­la. Koh­ta al­kaa py­hä­kou­lu, jota tääl­lä käy­dään sun­nun­tai­sin ihan rip­pi­kou­lui­kään as­ti. Siel­lä var­maan tu­lee li­sää ka­ve­rei­ta.

Ce­ci­lia poh­tii, on­ko hän suo­ma­lai­nen vai ame­rik­ka­lai­nen:

– Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä olen enem­män suo­ma­lai­nen, kos­ka olen asu­nut siel­lä lä­hes koko elä­män tä­hän as­ti, mut­ta heti kun tu­lim­me tän­ne, mi­nus­ta tun­tui, et­tä olen kuin ko­to­na. Olen ai­na ha­lun­nut asua Ame­ri­kas­sa.

Suo­mes­ta Ce­ci­lia ot­tai­si mu­kaan­sa ka­ve­rei­ta, joil­le näyt­tää mai­se­mia ja muu­ta, sekä hy­viä kark­ke­ja. Hän toi­voo­kin, et­tä mo­net ka­ve­rit tu­li­si­vat käy­mään.

– Ter­vei­siä Suo­meen ka­ve­reil­le, ser­kuil­le, kum­meil­le ja mum­mo­laan, Ce­ci­lia huik­kaa.

Ce­ci­li­an äi­ti Lea Waa­ra­nie­mi on vir­ka­va­paal­la Es­poon tuo­mi­o­kirk­ko­seu­ra­kun­nan kant­to­rin vi­ras­ta.

– Tän­ne oli tur­val­lis­ta muut­taa, kun tun­nem­me en­nes­tään tääl­tä joi­ta­kin per­hei­tä ja tääl­lä on myös suo­ma­lais­taus­tai­sia mel­ko mon­ta. Sun­nun­tai­sin seu­rat tai kirk­ko, ku­ten tääl­lä sa­no­taan, on ke­sä­ai­kaan kel­lo 10 ja se­hän so­pii mi­nul­le, kun olen tot­tu­nut Suo­mes­sa­kin var­hai­siin kirk­ko­aa­mui­hin, Lea ker­too.

– Tääl­lä seu­rois­sa on ker­ran kuu­kau­des­sa eh­tool­li­nen. Suo­mes­sa eh­tool­lis­ta ei vie­te­tä rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä vaan kir­kois­sa. Kai­paan toki Suo­men kir­kon­me­nois­ta li­tur­gi­aa, joka on yk­si ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen tär­keä osa. En tie­dä, in­nos­tui­si­vat­ko tääl­lä ih­mi­set li­tur­gi­as­ta ol­len­kaan, jos jos­kus ko­kei­li­si.

Lean mu­kaan seu­rat ovat kyl­lä sa­man­lai­sia kuin Suo­mes­sa, sa­no­ma on tut­tu ja tur­val­li­nen.

– Seu­ro­jen jäl­keen on ai­na joku tul­lut pyy­tä­mään ky­lään ja muu­ten­kin jut­tu­seu­raa on riit­tä­nyt. Se tun­tuu mu­ka­val­ta.

Kak­si­kult­tuu­ri­nen per­he on Lean mie­les­tä rik­kaus, joka on an­ta­nut elä­mään pal­jon.

– Toi­saal­ta sen mii­nus­puo­li on se, et­tä ai­na on jol­la­kin ikä­vä omaa ko­ti­maa­ta tai su­kua. On­nek­si ny­ky­ään on pal­jon hel­pom­pi pi­tää yh­teyt­tä toi­sel­le puo­lel­le maa­pal­loa kuin en­nen, Lea iloit­see.

– Haa­vei­ta ja unel­mia kan­nat­taa ta­voi­tel­la. Pää­tök­set ovat jos­kus vai­kei­ta teh­dä, mut­ta luot­ta­vai­sel­la ru­kouk­sen mie­lel­lä on hyvä kat­soa tu­le­vai­suu­teen, Lea poh­tii.

– Tär­kein­tä on kui­ten­kin ol­la us­ko­mas­sa, asuim­me­pa mis­sä päin maa­il­maa ta­han­sa.

Teks­ti: Jo­han­na Lu­mi­jär­vi

Kuva: Sher­ri Waa­ra­nie­mi

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 19.9.2018