Jou­lu­kui­nen pak­kas­päi­vä hä­mär­tyy ul­ko­na. Si­säl­lä ol­laan läm­pi­mäs­sä ja va­loi­sas­sa, Hel­mi­riit­ta Hon­ka­sen muis­to­jen ja maa­laus­ten kes­kel­lä. Hel­mi­rii­tan ko­to­na Es­poos­sa jut­te­lem­me jou­luis­ta, joi­ta hän on näh­nyt lä­hes sata.

Lap­suu­den jou­lu­kuu­sis­sa roik­kui no­ki­ko­la­ri. Se ei tai­da enää ol­la tal­les­sa, Hel­mi­riit­ta tuu­mii ot­ta­es­saan esil­le pie­nen pah­vi­laa­ti­kon, jos­sa on jou­lu­ko­ris­tei­ta. Laa­ti­kos­ta löy­tyy kui­ten­kin lip­pu­jen nau­ha, joka kier­si kuu­sen ok­sia lap­suu­den jou­lui­na. Ok­siin ri­pus­tet­tiin myös lu­miuk­ko, ome­noi­ta ja ka­ra­mel­le­ja. Kuu­sen lat­vas­sa oli tie­ten­kin täh­ti, ja ok­sil­la oi­ke­at kynt­ti­lät.

– Ei sil­loin säh­kö­kynt­ti­löi­tä ol­lut, mut­ta ei syt­ty­nyt pa­la­maan sen­tään, Hel­mi­riit­ta muis­te­lee.

Kir­ja­via pa­pe­ri­ko­ris­tei­ta ri­pus­tet­tiin kat­toon pyö­re­än pöy­dän pääl­le pyö­re­äs­sä hal­lis­sa. Koti oli Ar­ka­di­an­ka­dun kul­mas­sa Hel­sin­gis­sä. Elä­mä 1920-lu­vul­la oli vaa­ti­ma­ton­ta ver­rat­tu­na ny­ky­a­jan yl­tä­kyl­läi­syy­teen, mut­ta oli sen­tään rau­han ai­ka.

Pahvilaatikossa on joulukoristeita vuosikymmenten varrelta.

Jou­lu­herk­ku­ja Vii­pu­ris­ta as­ti

Pyö­re­än pöy­dän ää­res­sä nau­tit­tiin jou­lu­a­te­ria. Oli li­pe­ä­ka­laa, kink­kua, ro­sol­lia ja ala­do­bia eli li­ha­hyy­te­löä. Jäl­ki­ruo­ak­si oli se­ka­he­del­mä­sop­paa ker­ma­vaah­dol­la. Jo­kai­nen sai myös Fa­ze­ril­ta os­te­tun mar­si­paa­ni­pos­sun.

Eri­tyi­sen tar­kas­ti Hel­mi­rii­tan muis­tis­sa on iso­äi­din Vii­pu­ris­ta lä­het­tä­mä pul­la.

– Se pul­la­rin­ki­lä oli pik­kui­sen raa­ka si­säl­tä, ja se oli niin kau­he­an hy­vää. Se oli mi­nus­ta ihan en­nen­kuu­lu­ma­ton­ta, et­tä Vii­pu­ris­ta as­ti lä­he­tet­tiin pul­la.

Jou­lu­tort­tu­ja­kin iso­äi­ti lä­het­ti.

– Ja mei­dän jou­lu­tor­tuis­sa piti ai­na ol­la ome­naa.

Jou­lun satu mu­re­ni

Kuu­si­vuo­ti­aa­na Hel­mi­riit­ta näki Stock­man­nin ta­va­ra­ta­los­sa jou­lu­ton­tun ja oli ihas­tuk­sis­saan. Pa­rin vii­kon pääs­tä sama tont­tu tuli vas­taan ja ter­veh­ti – ja sil­loin tyt­tö ta­ju­si, et­tä tont­tu oli­kin eräs tut­tu poi­ka.

– Huo­ma­sin, et­tä se­hän oli­kin vain leik­kiä, et­tä ei se ol­lut­kaan oi­kea jou­lu­tont­tu.

Myö­hem­min poi­ka kaa­tui so­das­sa.

Jou­lun satu oli mu­ren­tu­nut. Sit­ten mu­re­ni myös per­he. Kun Hel­mi­riit­ta oli 9-vuo­ti­as, hä­nen epä­us­koi­set van­hem­pan­sa ero­si­vat. Ty­töl­lä ei ol­lut ke­tään, jol­le oli­si voi­nut pu­hua asi­as­ta. Sik­si hän os­ti 25 pen­nil­lä vi­hon päi­vä­kir­jak­si ja pur­ki sii­hen tun­to­jaan.

Jou­lu­aa­tot oli­vat yh­tä ra­vaa­mis­ta

Hel­mi­riit­ta asui äi­din kans­sa. Jou­lu­aat­toi­sin isä kut­sui hä­net Stock­man­nil­le puo­li kah­del­ta­tois­ta – juu­ri en­nen sul­ke­mi­sai­kaa – va­lit­se­maan jou­lu­lah­jaa. Sit­ten Hel­mi­riit­ta pa­la­si ko­tiin äi­din luok­se, mut­ta myö­hem­min isä vei hä­net vie­lä il­ta­ves­pe­riin Jo­han­nek­sen kirk­koon. Il­lem­mal­la hän meni äi­din kans­sa hau­taus­maal­le ja siel­tä iso­äi­din luok­se.

Lap­suu­den jou­lu­aa­tot ovat­kin Hel­mi­rii­tan muis­tois­sa ”yh­tä ra­vaa­mis­ta”.

– Ker­ran olin on­nek­si niin sai­ras aat­to­na, et­tä saa­toin vain vi­hel­tää, ei­kä tar­vin­nut ra­va­ta.

Jou­lun py­hi­nä­kään ei ol­tu vain ko­to­na. Jou­lu­aa­mu­na men­tiin serk­ku­jen kans­sa kuu­del­ta Jo­han­nek­sen kirk­koon. Siel­lä oli niin täyt­tä, et­tä is­tu­maan mah­tui vain lat­ti­al­le.

Ta­pa­nin­päi­vä­nä ser­kuk­set van­hem­pi­neen mat­kus­ti­vat ju­nal­la Jär­ven­pää­hän. Siel­lä oli­vat vas­tas­sa he­vo­nen ja reki, ja mat­ka jat­kui isoi­sä Ee­mil Nes­tor Se­tä­län luok­se, vas­ta­pää­tä Si­be­liuk­sen Ai­no­laa.

Eri maiden liput roikkuivat kuusen oksilla Helmiriitan lapsuudessa.

So­ta­jou­lu­na toi­vot­tiin py­ryä

Syk­syl­lä 1939 Hel­mi­riit­ta oli 19-vuo­ti­as tai­de­o­pis­ke­li­ja. Lo­ka­kuus­sa opis­ke­lu kes­key­tet­tiin so­dan uhan ta­kia. Hel­mi­riit­ta läh­ti iso­äi­din kans­sa per­heen ke­sä­pai­kal­le Vääk­syyn, mis­sä hän oli muo­ni­tus­lot­ta­na. Tal­vi­so­ta al­koi mar­ras­kuun lo­pus­sa.

Jou­luk­si ru­koil­tiin lu­mi­py­ryä, joka es­täi­si len­to­ko­nei­ta len­tä­mäs­tä. Pyry tuli, ja jou­lu saa­tiin viet­tää il­man ve­nä­läi­siä pom­mi­ko­nei­ta.

Ke­säl­lä al­koi uu­si sota, ja seu­raa­va­na tal­ve­na Hel­mi­riit­ta työs­ken­te­li kant­tii­nis­sa Tai­vas­kal­li­on il­ma­tor­jun­ta­pat­te­ris­sa Hel­sin­gis­sä. Sota-ai­ka­na kai­kes­ta oli pu­laa, mut­ta jou­lu­na kant­tii­nis­sa saa­tiin ihan oi­ke­aa kah­via. Se oli niin vah­vaa, et­tä uni ei tul­lut sil­mään koko jou­lu­yö­nä.

– Mut­ta kun aa­mu­sel­la men­tiin Kä­py­län kirk­koon, nu­kah­din heti, Hel­mi­riit­ta muis­te­lee.

Rau­hal­li­sen jou­lun toi­ve

Mo­nen­lai­set jou­lut ko­ke­nee­na Hel­mi­riit­ta ha­lu­aa viet­tää rau­hal­li­sen jou­lun. Lap­suu­den jou­lu­aat­to­jen vilk­kaan oh­jel­man vuok­si hän ai­kui­sek­si tul­tu­aan päät­ti, et­tä enää ei tar­vit­se juos­ta min­ne­kään.

Men­nei­den jou­lu­jen muis­te­le­mi­nen saa myös miet­ti­mään ny­kyis­tä ta­va­ra­mää­rää. En­nen osat­tiin iloi­ta sii­tä vä­häs­tä, mitä sai – tai an­toi – lah­jak­si.

– Olin kau­he­an yl­peä, kun ky­ke­nin os­ta­maan lan­ka­rul­lan äi­dil­le jou­lu­lah­jak­si, Hel­mi­riit­ta ker­too. It­se hän muis­taa saa­neen­sa muun mu­as­sa iso­äi­din ku­to­mia suk­kia.

– Ny­kyi­sin lap­set saa­vat pal­jon krää­sää, Hel­mi­riit­ta poh­tii.

Jou­lun sy­vin mer­ki­tys

So­dan jäl­keen Hel­mi­riit­ta sai pa­ran­nuk­sen ar­mon. Hän meni nai­mi­siin ja jäi myö­hem­min les­kek­si. Graa­fi­kon ja tai­de­maa­la­rin ura on jat­ku­nut pit­kään eläk­keel­le jään­nin jäl­keen­kin.

Jou­lui­sin Hel­mi­riit­ta nä­kee lap­si­aan ja lap­sen­lap­si­aan. Jou­lus­sa tär­kein­tä ei­vät ole ul­koi­set puit­teet, Hel­mi­riit­ta muis­tut­taa. Jou­lun mer­ki­tys on sy­ven­ty­nyt hä­nel­le us­kon lah­jan myö­tä: pää­a­sia on, et­tä syn­nit ovat an­teek­si. Va­pah­ta­jan syn­ty­mä­juh­la on muis­tu­tus juu­ri sii­tä.

– Jou­lu on tär­kein juh­la pää­si­äi­sen jäl­keen.

Teks­ti ja ku­vat: S.S.

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 14.12.2016