Van­han ajan jou­lus­sa lä­hei­syys ja läm­pö oli­vat lah­jo­ja tär­ke­äm­piä. Reis­jär­ven Ka­la­jan ky­läs­sä, Au­ti­on ta­los­sa, yli 100 vuot­ta van­hat jy­ke­vät sei­nä­hir­ret ovat suo­jan­neet mo­net ih­mis­vuo­si­ker­rat. Eri ikä­kau­sien lap­set ovat saa­neet tie­toa pe­rin­teis­tä äi­deil­tä ja isil­tä, mum­moil­ta ja pa­poil­ta, tä­deil­tä ja se­dil­tä.

Ny­ky­päi­vän asuk­kaat nä­ke­vät van­hois­ta ku­vis­ta ja kir­jeis­tä, mitä elä­mä on ol­lut 1900-lu­vun alus­sa, so­tien ai­ka­na ja nii­den jäl­keen. Jou­lu on yk­si py­sy­vä ja pe­rin­tei­siin liit­ty­vä per­heen juh­la.

Au­ti­on ta­los­sa asu­vat ny­kyi­sin Kai­ja ja Ilk­ka Nis­ka­nen. He avi­oi­tui­vat vuon­na 1990 ja ovat saa­neet yh­dek­sän las­ta. Ta­loa isän­nöi­vät ai­kai­sem­min El­len ja Val­de Nis­ka­nen, Il­kan van­hem­mat.

Kor­ke­al­la mä­el­lä sei­so­van ra­ken­nuk­sen al­ku lii­te­tään 1800-lu­vul­le ja sen sil­loi­nen paik­ka on ol­lut Ka­la­jan­jär­ven ran­nas­sa. Myö­hem­min alue on kui­va­tet­tu 2500 heh­taa­rin suu­rui­sek­si pel­to­au­ke­ak­si. 1850-lu­vun al­ku­puo­lel­la ra­ken­nus pu­ret­tiin ja kul­je­tet­tiin he­vo­sil­la ny­kyi­seen pi­haan.

Vanhanpuolen eteinen loistaa sähkövaloissa. Aikaisemmin valonlähteinä toimivat öljylamput ja kynttilät.

Van­han­puo­len etei­nen lois­taa säh­kö­va­lois­sa. Ai­kai­sem­min va­lon­läh­tei­nä toi­mi­vat

öl­jy­lam­put ja kynt­ti­lät.

Puu­te oli en­nen tut­tu vie­ras

Ny­kyi­sen hy­vin­voin­nin kes­kel­lä unoh­tu­vat usein esi­van­hem­pien ras­kaat ajat 1900-lu­vun al­ku­kym­me­ni­nä: ka­to­vuo­det 1917–1919, sai­rau­det ja puu­te. Il­kan isä, Ee­vert­ti, kir­joit­ti sis­kol­leen Ame­rik­kaan 6.12.1917:

”Hyvä mi­nun ra­kas sis­ko­ni, joka olet siel­lä vie­raal­la maal­la. Meil­lä on kuol­lut kak­si poi­kaa. Kum­pi­kin eli toi­sel­le vuo­del­le. Nii­den ni­met oli Sulo ja Ei­no Pie­ta­ri. Ju­ma­la ot­ti ja an­toi ja Hä­nen ni­men­sä ol­koon kii­tet­ty. Ja mi­nä­kin olen mat­ka­mies, ei tie­dä kuin­ka pian olen läh­te­vä ar­vel­laan et­tä mi­nul­la on keuh­ko­tau­ti, ei­kä tun­nu ole­van apua mis­tään lääk­kees­tä. Ole hyvä ja vas­taa heti jos oli­sin elos­sa kun vas­taus tu­lee.”

Il­kan Al­ma-mum­mo kir­joit­ti mer­ten taa 22.6.1919:

”Kyl­lä tääl­lä on kuol­lut ih­mi­siä näl­kään, so­taan ja rut­to­tau­tiin, vain niin on Ju­ma­la mei­tä var­jel­lut et­tä ei oo ol­lu näl­kä­kään pa­has­ti...ei an­net­tu kuin puo­li ki­loa kau­ra­jau­ho­ja ja ni­mek­si­kin pääl­le ja jot­ka oli niin kar­kei­ta kuin en­nen eläin­jau­hot ja pe­tä­jäis­tä piti pan­na enem­mik­si kuin puo­lik­si se­kaan. Ei tah­to­nut saa­da uu­nis­ta pois kuin lai­se­mal­la. Tääl­lä on ol­lut jo­ka­lais­ta puu­te. Ja nyt­kin on kova vaat­teen puu­te et­tä ei saa ol­len­kaan lap­set ja akat. Mi­nul­la on ol­lut kuu­si las­ta ja niis­tä on kuol­lut nuo­rin jou­lu­kuus­sa ja se oli puo­len­tois­ta vuo­jen.”

Jou­lu al­koi mum­mon syn­ty­mä­päi­vil­tä

– Meil­lä jou­lu­nai­ka al­koi 12. jou­lu­kuu­ta, kun vie­tim­me ai­na Al­ma-mum­mon syn­ty­mä­päi­viä. Sil­loin ha­et­tiin pirt­tiin jou­lu­kuu­si ja usein ko­dis­sam­me oli seu­rat. Vä­keä tuli pal­jon su­vun li­säk­si naa­pu­reis­ta. Kaik­ki lau­loi­vat ja osal­lis­tui­vat juh­laan, ker­too Ilk­ka.

Hän ker­too, et­tä jou­lu­val­mis­te­lui­hin kuu­lui 50 vuot­ta sit­ten lei­po­mis­ta, ku­to­mis­ta, om­pe­lua ja sii­vo­a­mis­ta. äi­ti ku­toi suk­kia ja la­pa­sia ja om­pe­li vaat­tei­ta lap­sil­le.

– Ih­mees­ti äi­ti osa­si sa­la­ta lah­jat, kun ne oli­vat yl­lä­tyk­si­nä jou­lu­pu­kin kon­tis­sa. Isos­sa pir­tis­sä, kah­dek­san ker­taa kah­dek­san met­riä, sopi te­ke­mään kä­si­töi­tä. Muis­tan isän teh­neen ker­ran he­vos­reen­kin pir­tis­sä.

Tuohityöt muistuttavat osaajista.

Jou­lu­aat­toon liit­tyi sau­na ja jou­lu­puk­ki. Sitä en­nen oli tie­tys­ti hoi­det­tu kar­ja: leh­mät, kol­me he­vos­ta ja muu kar­ja. Aat­toil­taan kuu­lui jou­lu­e­van­ke­liu­mi ja ate­ria ja lah­jo­jen ihas­te­lua. Sil­loin sai val­voa ja syö­dä yöl­lä­kin, mut­ta eh­to­na oli, et­tä aa­mul­la jo­kai­nen jak­saa läh­teä jou­lu­kirk­koon.

Ta­pa­ni­na suu­ri suku ko­koon­tui

– Jou­lu­päi­vä oli jou­lu­rau­han juh­la. Sil­loin ei men­ty ky­lään ja meil­lä­kään ei käy­nyt kuin joku lä­hi­su­ku­lai­nen. Ta­pa­nin­päi­vä oli­kin sit­ten ai­van toi­sen­lai­nen. Meil­le ko­koon­tui­vat si­sa­rus­ten per­heet lap­si­neen ja mui­ta­kin su­ku­lai­sia, Ilk­ka muis­te­lee.

He­vo­nen val­jas­tet­tiin kirk­ko­reen eteen ja kaik­ki pää­si­vät re­keen vuo­rol­laan.

– Ker­ran liu­kas reki luis­ti si­vut­tain lu­mi­penk­kaan ja kaik­ki len­si­vät ki­nok­seen. He­vo­nen jat­koi juok­su­aan ja pa­la­si ko­tiin tyh­jäl­lä reel­lä. Ku­kaan ei louk­kaan­tu­nut ja pää­sim­me kä­vel­len ko­tiin, Ilk­ka ker­too.

Ta­pa­nin­päi­vä oli hy­vin läm­min­hen­ki­nen ison po­ru­kan juh­la. Il­lal­la ko­koon­nut­tiin lau­la­maan ja leik­ki­mään tont­tu­leik­ke­jä pirt­tiin. Par­haim­mil­laan kool­la saat­toi ol­la 30–40 hen­keä.

Tapaninpäivän riemua kymmenien sukulaislasten kesken.

KUVA: NISKASTEN ALBUMISTA

Ta­pa­nin­päi­vän rie­mua kym­me­nien su­ku­lais­las­ten kes­ken.

Jou­lu yh­dis­tää mie­let ja sy­dä­met

Kai­ja-puo­li­so muis­te­lee ta­loon tu­lo­aan, et­tä jou­lun­viet­to ei pal­jon poi­ken­nut hä­nen Ala­jär­ven syn­nyin­ko­dis­taan.

– Jou­lu­val­mis­te­lut ruo­ki­neen ja lah­joi­neen, aa­ton jou­lu­e­van­ke­liu­mi ja py­hien viet­to oli­vat sa­man­tyyp­pis­tä, us­ko­vais­ten per­hei­den rau­han juh­laa.

Eni­ten muu­tos­ta ai­heut­ti se, et­tä hän oli ol­lut kym­me­nen vuot­ta Hel­sin­gis­sä opis­ke­le­mas­sa ja töis­sä ja tuli maa­ta­loon, jos­sa asui usei­ta su­ku­pol­via.

– Kaik­keen tot­tuu kui­ten­kin, ja jou­lu yh­dis­tää ih­mees­ti sy­dä­met ja mie­let, poh­tii Kai­ja.

Perheen pojista Ville, Jussi ja Lauri odottelevat joulua.

Kir­joi­tus on jul­kais­tu 16.12. il­mes­ty­nees­sä Päi­vä­mie­hes­sä.