Tyr­nä­vä­läi­nen Vel­la­mo Iko­la on kiin­nos­tu­nut lau­lu­jen te­ki­jöis­tä ja nii­den taus­tois­ta. Hä­nel­lä on usei­ta lem­pi­lau­lu­ja. Yh­dek­si sel­lai­sek­si Iko­la mai­nit­see vir­ren 538, ”Oi Jee­sus loh­du­tuk­se­ni”.

Vir­ren me­lo­dia miel­lyt­tää hän­tä. Iko­la ker­too, et­tä sa­nat ko­ko­nai­suu­des­saan ovat pu­hut­te­le­vat ja si­säl­tä­vät juu­ri nii­tä asi­oi­ta, joi­ta hän ai­na il­ta­ru­kouk­ses­saan tai­vaan Isäl­le pu­huu.

– Tämä vir­si on ru­kous sii­tä, et­tä py­syi­sin lop­puun as­ti us­ko­mas­sa, en­kä kos­kaan mi­hin­kään har­haan me­ni­si, ku­vai­lee Iko­la.

Vir­ren sä­keis­tö­jen ää­rel­lä hän muis­te­lee omien van­hem­pien­sa neu­voa ja esi­merk­kiä hy­väs­te­ly­ti­lan­teis­sa:

– Isä ei kos­kaan sa­no­nut vain ”Heip­pa!”, vaan hy­väs­te­li ai­na Ju­ma­lan rau­haan. Isä piti tär­ke­ä­nä hy­väs­te­lyä, sil­lä iki­nä em­me tie­dä, mikä hy­väs­te­ly on vii­mei­nen, Iko­la ker­too.

Tä­män vir­ren koh­dal­la Iko­lan mie­leen muis­tuu myös isoi­sä, jota hän ei kos­kaan ta­van­nut. Isoi­sä Ei­no Paa­so oli pu­hu­ja­mat­kal­laan erää­nä aa­mu­na lau­la­nut juu­ri tätä virt­tä. Vir­ren lau­let­tu­aan Paa­so oli sa­no­nut: ”On niin hyvä ol­la, et­tä voi­sin läh­teä tai­vaa­seen.” Iko­la ker­too, et­tä isoi­sä kuo­li sa­ma­na il­ta­na ai­vo­hal­vauk­seen.

Teks­ti ja kuva: Saa­ra Ko­leh­mai­nen