Apos­to­lien päi­vän evan­ke­liu­mis­sa Mar­kus ker­too, mi­ten Jee­sus kut­sui vuo­rel­le luok­seen ne kak­si­tois­ta mies­tä, jot­ka hän oli va­lin­nut apos­to­lien tu­le­vaan teh­tä­vään. Mo­net apos­to­leis­ta oli­vat op­pi­mat­to­mia ka­las­ta­jia, jot­ka oli­vat jo ai­kai­sem­min osoit­ta­neet kuu­li­ai­suu­den Jee­suk­sen kut­sul­le jät­tä­mäl­lä ajal­li­set as­ka­reen­sa ja seu­raa­mal­la Jee­sus­ta.

Jee­suk­sen seu­ras­sa he oli­vat omin sil­min näh­neet lu­kui­sat ih­me­te­ot, joil­la Jee­sus tah­toi osoit­taa ole­van­sa Ju­ma­lan poi­ka. He oli­vat kuul­leet, mi­ten mo­net pa­ran­ne­tut oli­vat pa­ran­tu­neet myös syn­ti­sai­rau­des­ta ja kiit­ti­vät us­kon lah­jas­ta Ju­ma­laa.

Tai­vas­ten val­ta­kun­ta on tul­lut lä­hel­le

Nyt näi­den va­lit­tu­jen ja kut­sut­tu­jen apos­to­lien tuli läh­teä it­se saar­naa­maan pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­saa­mis­ta. Jo­han­nes Kas­ta­jan saar­nan ydin oli ol­lut ai­van sama: ”Kään­ty­kää, sil­lä tai­vas­ten val­ta­kun­ta on tul­lut lä­hel­le!” (Matt. 3:2.) Täs­sä saar­nas­sa Ju­ma­lan rak­kaus Po­jas­saan koh­dis­tui ih­mi­siin.

Apos­to­lit sai­vat myös voi­man pa­ran­taa ajal­li­sia sai­rauk­sia tai voit­taa pa­ho­ja hen­ki­val­to­ja, jot­ta ih­mis­ten oli­si hel­pom­pi us­koa hei­dät Jee­suk­sen apos­to­leik­si. Pää­a­sia oli kui­ten­kin saa­da ih­mi­set us­ko­maan Jee­suk­seen kaik­kien ih­mis­ten syn­tien so­vit­ta­ja­na ja ai­van hen­ki­lö­koh­tai­se­na va­pah­ta­ja­naan. Kun Jee­sus myö­hem­min lä­het­ti 72 apos­to­lia, ja he pa­la­si­vat iloi­ten sii­tä, et­tä hen­ki­val­lat­kin oli­vat heil­le ala­mai­sia, Jee­sus tah­toi kään­tää hei­dän aja­tuk­sen­sa hen­ki­lö­koh­tai­sen us­kon tär­key­teen: ”Mut­ta äl­kää sii­tä iloit­ko, et­tä hen­get tei­tä tot­te­le­vat. Iloit­kaa sii­tä, et­tä tei­dän ni­men­ne on mer­kit­ty tai­vaan kir­jaan.” (Lk. 10:20.)

Työ­mies on palk­kan­sa an­sain­nut

Mar­kus ker­too myö­hem­min kuu­den­nes­sa lu­vus­sa, mil­lai­sia mat­ka­va­rus­tei­ta ja -oh­jei­ta Jee­sus an­toi näil­le kah­del­le­tois­ta apos­to­lil­le. Mat­kal­le tuli läh­teä kak­sit­tain ot­ta­mat­ta mu­kaan muu­ta kuin sau­va. San­daa­lit sai ol­la, mut­tei edes kah­ta pai­taa.

Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min mu­kaan Jee­sus lä­het­ti en­sim­mäi­set apos­to­lit ”Is­ra­e­lin kan­san ek­sy­nei­den lam­pai­den luok­se” (Matt. 10:6). Jee­sus jopa kiel­si hei­tä me­ne­mäs­tä Sa­ma­ri­an kau­pun­kei­hin. Jee­suk­sen en­nus­tuk­sen mu­kaan sa­no­man vas­taa­not­to tu­li­si ja­ka­maan kuu­li­jat: ”Joka kuu­lee tei­tä, kuu­lee mi­nua, ja joka hyl­kää tei­dät, hyl­kää mi­nut. Mut­ta joka hyl­kää mi­nut, hyl­kää sen, joka on mi­nut lä­het­tä­nyt.” (Lk 10:16.)

Apos­to­lit läh­ti­vät luot­ta­en sii­hen, et­tä Ju­ma­la kyl­lä tie­tää, mitä he mat­kal­la tar­vit­se­vat ja mis­sä saar­na­tul­la sa­nal­la oli­si vas­taa­not­ta­jia. He kar­kot­ti­vat pa­ho­ja hen­kiä ja pa­ran­si­vat sai­rai­ta mut­ta en­nen kaik­kea ju­lis­ti­vat, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta lä­hes­tyi kuu­li­joi­ta saar­na­tus­sa sa­nas­sa.

Kaik­keen maa­il­maan

Myö­hem­min hy­väs­ti­jät­tö­pu­hees­saan Jee­sus pu­hui omil­leen, mi­ten apos­to­lien teh­tä­vä laa­je­nee kaik­keen maa­il­maan sen jäl­keen, kun hän me­nee Isän tykö. Jee­sus lu­pa­si heil­le myös Py­hän Hen­gen voi­man tä­hän teh­tä­vään. Hän muis­tut­ti omi­an­sa, et­tä he ovat puh­taat sen sa­nan täh­den, jon­ka hän on pu­hu­nut ja he ovat us­ko­neet. Ja et­tä he ei­vät voi mi­tään teh­dä el­lei­vät he pysy elä­vi­nä ok­si­na elä­väs­sä vii­ni­puus­sa eli hä­nen yh­tey­des­sään.

Jää­hy­väis­ru­kouk­ses­sa Jee­sus lä­hes­tyi Isään­sä: ”Minä ru­koi­len, et­tä he kaik­ki oli­si­vat yh­tä, niin kuin sinä, Isä, olet mi­nus­sa ja minä si­nus­sa. Niin tu­lee hei­dän­kin ol­la yh­tä mei­dän kans­sam­me, jot­ta maa­il­ma us­koi­si si­nun lä­het­tä­neen mi­nut.” (Joh. 17:21.) Näin Ju­ma­lan val­ta­kun­nan kut­su on kul­ke­nut vuo­si­sa­to­jen saa­tos­sa apos­to­lien eli sa­nan­saat­ta­jien ju­lis­ta­ma­na Je­ru­sa­le­mis­ta läh­tien kaik­keen maa­il­maan.

Ny­ky­ään­kin Ju­ma­lan lap­set tah­to­vat ol­la Ju­ma­lan rak­kau­den to­dis­ta­jia ja kut­sua Ju­ma­lan rau­haa sy­dä­mel­leen kai­paa­via si­säl­le Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Sa­mal­la he tun­te­vat kui­ten­kin it­ses­sään syn­ti­syyt­tä ja ym­mär­tä­mät­tö­myyt­tä. Sa­man­lai­set tun­te­muk­set oli­vat Paa­va­lil­la­kin ai­koi­naan: ”Tämä aar­re on meil­lä sa­vi­as­ti­ois­sa, jot­ta näh­täi­siin tuon val­ta­van voi­man ole­van pe­räi­sin Ju­ma­las­ta ei­kä meis­tä it­ses­täm­me” (2. Kor. 4:7).

Mik­ko Hal­li­kai­nen

Raa­ma­tun­koh­tia, joi­hin kir­joi­tus poh­jau­tuu:

Apos­to­lien päi­vä: Ps. 145:3–7; Jes. 66:18–19; 2. Tim. 3:14–17 tai Ap. t. 26:12–23; Mark. 3:13–19

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 1.7.2015.