Heik­ki Myl­ly­nie­mi

Vesi on elä­mäl­le vält­tä­mä­tön. Sen sai­vat ko­kea myös po­jat, jot­ka oli­vat ker­ran mat­kal­la Su­vi­seu­roi­hin pyö­räl­lä. Oli kuu­ma il­ma. Ve­si­pul­lois­ta oli vesi lop­pu­nut. Ja­not­ti.

Jo­tain piti kek­siä, jot­ta mat­ka voi­si jat­kua. Rat­kai­su löy­tyi ve­si­o­jas­ta, jos­ta pul­loi­hin saa­tiin vet­tä. Mat­ka jat­kui.

Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Jee­sus saa­pui Jaa­ko­bin kai­vol­le kuu­mim­paan kes­ki­päi­vän ai­kaan, ja hän oli mat­kas­ta vä­sy­nyt ja nään­ty­mäi­sil­lään. Kai­vol­la hän koh­ta­si sa­ma­ri­a­lai­sen nai­sen. Yleen­sä kai­vol­la ei ol­lut tuo­hon ai­kaan ke­tään. Nai­set ha­ki­vat ve­den mie­lel­lään il­lal­la.

Nai­sen saa­pu­mi­nen kai­vol­le epä­tyy­pil­li­seen ai­kaan joh­tui sii­tä, et­tä hän oli elä­nyt syn­tis­tä elä­mää. Hän oli jou­tu­nut sen vuok­si yh­tei­sön hyl­jek­si­mäk­si. Sa­ma­ri­a­lai­nen sai ko­kea kai­vol­la elä­män­sä mer­kit­tä­vim­män ta­pah­tu­man. Aluk­si hän häm­mäs­tyi Jee­suk­sen ys­tä­väl­lis­tä asen­net­ta. ”Si­nä­hän olet juu­ta­lai­nen, kuin­ka sinä pyy­dät juo­ta­vaa sa­ma­ri­a­lai­sel­ta nai­sel­ta?”

Jee­sus avaa us­kon sa­lai­suut­ta

Jee­sus ava­si nai­sen us­ko­nym­mär­rys­tä kes­kus­te­le­mal­la. Jee­sus ei teh­nyt mi­tään ih­met­tä. Puhe vai­kut­ti ja muut­ti nai­sen elä­mää. ”Jos tie­täi­sit, min­kä lah­jan Ju­ma­la on an­ta­nut, ja ym­mär­täi­sit, kuka si­nul­ta pyy­tää juo­ta­vaa, pyy­täi­sit it­se hä­nel­tä, ja hän an­tai­si si­nul­le elä­vää vet­tä.”

Jee­sus sa­noi vet­tä elä­väk­si ve­dek­si, joka voi an­taa ikui­sen elä­män. Nai­nen ei heti ym­mär­tä­nyt tätä. Hän ajat­te­li Jee­suk­sen sa­no­ja aluk­si vain ajal­li­ses­ta nä­kö­kul­mas­ta ja ih­met­te­li, mi­ten Jee­sus sai­si sy­väs­tä kai­vos­ta vet­tä il­man as­ti­aa.

Sit­ten Jee­sus al­koi oi­koa nai­sen vää­rin­kä­si­tyk­siä. Jaa­ko­bin kai­von vesi oli sa­man­lais­ta kuin mui­den­kin kai­vo­jen vesi. Sil­lä saat­toi sam­mut­taa ja­non vain vä­häk­si ai­kaa. Ih­mis­sy­dä­men jano on luon­teel­taan hen­gel­lis­tä, ei­kä sitä voi sam­mut­taa ajal­li­sin kei­noin. Elä­män vet­tä am­men­ta­va ja us­ko­va muut­tuu it­se elä­män ve­den läh­teek­si. Nai­nen ei vie­lä­kään kä­sit­tä­nyt, mis­tä Jee­sus pu­hui.

Kes­kus­te­lun ku­lu­es­sa Jee­sus näyt­täy­tyi nai­sel­le eri va­los­sa. Aluk­si nai­nen piti Jee­sus­ta juu­ta­lai­se­na mie­he­nä. Sit­ten Jee­suk­sen yk­sin­ker­tai­nen pyyn­tö nai­sel­le men­nä ha­ke­maan hä­nen mie­hen­sä­kin kai­vol­le säi­käyt­ti nai­sen. Hän pe­läs­tyi, kun huo­ma­si Jee­suk­sen tun­te­van hä­net. Hän ker­toi Jee­suk­sel­le, et­tei hä­nel­lä ole mies­tä. ”Tot­ta pu­huit: ei si­nul­la ole mies­tä. Vii­si mies­tä si­nul­la on ol­lut, ja se, jon­ka kans­sa nyt elät, ei ole si­nun mie­he­si. Sii­nä pu­huit tot­ta.” Nyt nai­nen piti Jee­sus­ta pro­feet­ta­na.

Nai­sen oma­tun­to oli he­rä­tet­ty. Hän oli tie­toi­nen syyl­li­syy­des­tään ja syn­neis­tään. Hän ei ol­lut kui­ten­kaan heti ha­lu­kas te­ke­mään pa­ran­nus­ta. Hän tart­tui ta­va­no­mai­seen ve­ruk­kee­seen – te­o­lo­gi­seen kiis­ta­ky­sy­myk­seen. Teks­tin koh­ta ”täl­lä vuo­rel­la” tar­koit­ti Ga­ri­si­min­vuor­ta (5. Moos. 11:29), jon­ne sa­ma­ri­a­lai­set oli­vat ra­ken­ta­neet temp­pe­lin maan­pa­on jäl­keen. Temp­pe­li hä­vi­tet­tiin vuon­na 129 eKr., ja Jee­suk­sen ai­ka­na se oli rau­ni­oi­na. Juu­ta­lais­ten ja sa­ma­ri­a­lais­ten vä­lil­lä kiis­tel­tiin jat­ku­vas­ti sii­tä, kum­pi oli oi­kea ru­kous­paik­ka, Je­ru­sa­lem vai Ga­ri­si­min­vuo­ri. Jee­sus opet­ti, et­tä oi­ke­at ru­koi­li­jat ru­koi­le­vat Isää hen­ges­sä ja to­tuu­des­sa.

Mes­si­as esit­täy­tyi

He­rän­neel­lä tun­nol­la ol­lut nai­nen al­koi pu­hua Ju­ma­las­ta, ru­koi­le­mi­ses­ta ja lo­puk­si Mes­si­aas­ta­kin. Nai­nen tun­si oman syn­ti­syy­ten­sä ja kai­pa­si oman­tun­non rau­haa ja va­paut­ta. Hän tun­nus­ti kai­paa­van­sa va­pah­ta­jak­seen Kris­tus­ta. Jee­sus sa­noi hil­jaa ja ar­vok­kaas­ti ole­van­sa odo­tet­tu Mes­si­as ja tar­jo­si nai­sel­le elä­vää vet­tä: ”Minä se olen, minä, joka täs­sä pu­hun kans­sa­si.”

Sa­ma­ri­a­lai­nen nai­nen sai en­sim­mäi­sek­si kuul­la Jee­suk­sen sa­no­van suo­raan, et­tä hän oli Mes­si­as. Näin sel­väs­ti hän ei ol­lut vie­lä esit­täy­ty­nyt edes omil­le op­pi­lail­leen. Sa­mal­la het­kel­lä ope­tus­lap­set tu­li­vat pai­kal­le, ja he ih­met­te­li­vät, ke­nen kans­sa Jee­sus kes­kus­te­li. He ta­ju­si­vat ti­lan­teen py­hyy­den ja herk­kyy­den, ei­vät­kä esit­tä­neet ih­met­te­ly­ään ää­neen.

Nai­nen us­koi Jee­suk­sen ole­van Mes­si­as. Hän oli niin iloi­nen, et­tä unoh­ti ve­si­as­ti­an­sa­kin kai­vol­le. No­pe­as­ti hän läh­ti ker­to­maan ko­ke­mas­taan muil­le­kin sa­ma­ri­a­lai­sil­le. Se sai ih­mi­set liik­keel­le. Mo­net Sy­ka­rin kau­pun­gin asuk­kais­ta us­koi­vat Jee­suk­seen kuul­tu­aan nai­sen to­dis­tuk­sen. Yhä use­am­mat us­koi­vat tul­tu­aan it­se Jee­suk­sen luo.

Elä­män ve­den läh­de on ver­taus­ku­va elä­väs­tä ja py­häs­tä Kris­tuk­sen evan­ke­liu­mis­ta, jota ju­lis­te­taan Py­hän Hen­gen voi­mas­ta. Elä­vän ve­den läh­teen voi löy­tää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mis­ta ja sii­tä saa ilol­la ”am­men­taa”.

Evan­ke­liu­mi: Joh. 4:5–26

RAA­MAT­TU 1992: Mat­kal­laan Jee­sus tuli Sy­kar-ni­mi­seen Sa­ma­ri­an kau­pun­kiin. Sen lä­hel­lä oli maa-alue, jon­ka Jaa­kob oli an­ta­nut po­jal­leen Joo­se­fil­le, ja siel­lä oli Jaa­ko­bin kai­vo. Mat­kas­ta uu­pu­nee­na Jee­sus is­tah­ti kai­vol­le. Oli kes­ki­päi­vä, noin kuu­des tun­ti. Eräs sa­ma­ri­a­lai­nen nai­nen tuli nou­ta­maan vet­tä, ja Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”An­na mi­nun juo­da as­ti­as­ta­si.” Ope­tus­lap­set oli­vat men­neet kau­pun­kiin os­ta­maan ruo­kaa. Sa­ma­ri­a­lais­nai­nen sa­noi: ”Si­nä­hän olet juu­ta­lai­nen, kuin­ka sinä pyy­dät juo­ta­vaa sa­ma­ri­a­lai­sel­ta nai­sel­ta?” Juu­ta­lai­set ei­vät näet ole mis­sään te­ke­mi­sis­sä sa­ma­ri­a­lais­ten kans­sa. Jee­sus sa­noi nai­sel­le: ”Jos tie­täi­sit, min­kä lah­jan Ju­ma­la on an­ta­nut, ja ym­mär­täi­sit, kuka si­nul­ta pyy­tää juo­ta­vaa, pyy­täi­sit it­se hä­nel­tä, ja hän an­tai­si si­nul­le elä­vää vet­tä.” Nai­nen sa­noi: ”Her­ra, ei­hän si­nul­la edes ole as­ti­aa, ja kai­vo on syvä. Mis­tä sinä läh­de­vet­tä ot­tai­sit? Et kai sinä ole suu­rem­pi kuin isäm­me Jaa­kob, jol­ta olem­me saa­neet tä­män kai­von? Hän joi it­se tä­män kai­von vet­tä, ja sitä joi­vat hä­nen poi­kan­sa ja hä­nen kar­jan­sa­kin.” Jee­sus vas­ta­si hä­nel­le: ”Joka juo tätä vet­tä, sen tu­lee uu­del­leen jano, mut­ta joka juo mi­nun an­ta­maa­ni vet­tä, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan. Sii­tä ve­des­tä, jota minä an­nan, tu­lee hä­nes­sä läh­de, joka kum­pu­aa ikui­sen elä­män vet­tä.” Nai­nen sa­noi: ”Her­ra, an­na mi­nul­le sitä vet­tä. Sil­loin mi­nun ei enää tule jano ei­kä mi­nun tar­vit­se käy­dä tääl­lä ve­den haus­sa.” Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Mene ha­ke­maan mie­he­si­kin tän­ne.” ”Ei mi­nul­la ole mies­tä”, nai­nen vas­ta­si. Jee­sus sa­noi: ”Tot­ta pu­huit: ei si­nul­la ole mies­tä. Vii­si mies­tä si­nul­la on ol­lut, ja se, jon­ka kans­sa nyt elät, ei ole si­nun mie­he­si. Sii­nä pu­huit tot­ta.” Nai­nen sa­noi: ”Her­ra, minä huo­maan, et­tä sinä olet pro­feet­ta. Mei­dän isäm­me ovat ku­mar­ta­neet ja ru­koil­leet Ju­ma­laa täl­lä vuo­rel­la, kun taas te väi­tät­te, et­tä oi­kea paik­ka ru­koil­la on Je­ru­sa­le­mis­sa.” Jee­sus vas­ta­si: ”Us­ko mi­nua, nai­nen: tu­lee ai­ka, jol­loin et­te ru­koi­le Isää täl­lä vuo­rel­la et­te­kä Je­ru­sa­le­mis­sa. Te ku­mar­rat­te sel­lais­ta, mitä et­te tun­ne, mut­ta me ku­mar­ram­me hän­tä, jon­ka tun­nem­me, sil­lä pe­las­ta­ja nou­see juu­ta­lais­ten kes­kuu­des­ta. Tu­lee ai­ka -- ja se on jo nyt -- jol­loin kaik­ki oi­ke­at ru­koi­li­jat ru­koi­le­vat Isää hen­ges­sä ja to­tuu­des­sa. Sel­lai­sia ru­koi­li­joi­ta Isä tah­too. Ju­ma­la on hen­ki, ja sik­si nii­den, jot­ka hän­tä ru­koi­le­vat, tu­lee ru­koil­la hen­ges­sä ja to­tuu­des­sa.” Nai­nen sa­noi: ”Minä tie­dän kyl­lä, et­tä Mes­si­as tu­lee.” -- Mes­si­as tar­koit­taa Kris­tus­ta. -- ”Kun hän tu­lee, hän il­moit­taa meil­le kai­ken.” Jee­sus sa­noi: ”Minä se olen, minä, joka täs­sä pu­hun kans­sa­si.”