Jee­suk­sen koko elä­mä täh­tä­si ta­pah­tu­miin, jot­ka al­koi­vat viik­koa en­nen pää­si­äis­tä Be­ta­ni­an ky­läs­tä. Siel­tä al­koi kun­ni­an Ku­nin­kaan alen­nus­tie koh­ti kär­si­mys­tä ja kuo­le­maa, mut­ta myös koh­ti lo­pul­lis­ta voit­toa kuo­le­man val­las­ta.

Jee­sus lo­pet­ti jul­ki­sen toi­min­tan­sa he­rä­tet­ty­ään La­sa­ruk­sen kuol­leis­ta Be­ta­ni­as­sa. Fa­ri­seuk­set et­si­vät syy­tä pi­dät­tääk­seen Jee­suk­sen. He vi­ha­si­vat hän­tä suu­ren kan­san­suo­si­on täh­den ja myös sik­si, et­tä he ei­vät op­pi­nei­suu­des­taan huo­li­mat­ta ym­mär­tä­neet hä­nen ope­tuk­si­aan.

Jee­sus sa­noi: ”Isä ra­kas­taa mi­nua, kos­ka minä an­nan hen­ke­ni -- saa­dak­se­ni sen jäl­leen ta­kai­sin” (Joh. 10:17). Jee­sus ha­lu­si osoit­taa, et­tä Ju­ma­la an­toi hä­nel­le voi­man jopa ih­me­te­koi­hin, jot­ta juu­ta­lai­set us­koi­si­vat hä­nen ole­van odo­tet­tu Mes­si­as. ”Us­ko­kaa te­ko­ja­ni, vaik­ka et­te mi­nua us­koi­si­kaan. Sil­loin opit­te ym­mär­tä­mään, et­tä Isä on mi­nus­sa ja minä olen Isäs­sä.” (Joh. 10:38.)

Jee­sus ve­täy­tyi ope­tus­las­ten­sa kans­sa Juu­de­as­ta lä­hel­le au­ti­o­maa­ta. Hän ker­toi heil­le tu­le­vas­ta kär­si­mi­ses­tään, kuo­le­mas­taan ja ylös­nou­se­mi­ses­taan (Matt. 16:21). He ei­vät voi­neet kä­sit­tää, mitä Jee­suk­sen pu­heet tar­koit­ti­vat. Vas­ta pää­si­äi­sen ta­pah­tu­mat kir­kas­ti­vat sen heil­le.

Ma­ria voi­te­lee Jee­suk­sen ja­lat

Jee­sus tie­si edes­sään ole­van kär­si­mys­tien. Hä­nen oli kul­jet­ta­va se yk­sin. Hän ha­lu­si vie­lä hy­väs­tel­lä ys­tä­vi­ään ja ate­ri­oi ope­tus­las­ten­sa kans­sa Be­ta­ni­an ko­dis­sa. Mart­ta pal­ve­li vie­rai­ta, ja La­sa­rus seu­rus­te­li Jee­suk­sen kans­sa.

Ma­ria tuli huo­nee­seen mu­ka­naan ala­bast­ri­pul­lo täyn­nä hy­vän­tuok­suis­ta nar­dus­voi­det­ta. Hän aset­tui Jee­suk­sen jal­ko­jen juu­reen, käyt­ti koko pul­lol­li­sen voi­det­ta hä­nen jal­ko­jen­sa voi­te­luun ja kui­va­si ne lo­puk­si hiuk­sil­laan. Koko huo­ne täyt­tyi voi­teen tuok­sus­ta. Eh­kä vain Ma­ria to­del­la us­kon kaut­ta ym­mär­si, et­tä Va­pah­ta­ja oli vii­meis­tä ker­taa hei­dän luo­naan. Ma­ri­an teko osoit­taa us­koa ja suur­ta rak­kaut­ta Jee­sus­ta koh­taan.

Kal­liin voi­teen tuh­laa­mi­nen när­käs­tyt­ti ope­tus­las­ten va­rain­hoi­ta­jaa Juu­das Is­ka­ri­o­tia. Hä­nen mu­kaan­sa 300 de­naa­rin ar­voi­sel­la voi­de­pul­lol­la oli­si ra­hak­si vaih­det­tu­na voi­tu aut­taa mo­nia köy­hiä – se oli työ­läi­sen koko vuo­den an­sio. Hä­nen moit­teen­sa kuu­los­ti ai­heel­li­sel­ta.

Vain Jee­sus näki Juu­dak­sen sy­dä­meen: hän tie­si, et­tä Juu­das oli va­ras, joka jo pit­kään oli käyt­tä­nyt yh­tei­siä va­ro­ja omiin tar­koi­tuk­siin­sa. Ah­neu­den syn­ti oli vie­nyt hä­net epä­us­koon.

Juu­dak­sen koh­ta­lo on va­roit­ta­va esi­merk­ki sii­tä, mi­ten syn­ti voi vä­hi­tel­len val­la­ta sy­dä­men. Sie­lu­jen vi­hol­li­nen us­kot­te­lee, et­tä ku­kaan ei tie­dä pe­tos­ta. Mut­ta Ju­ma­la nä­kee kai­ken. Juu­das on­nis­tui pet­tä­mään mui­ta ope­tus­lap­sia vii­mei­sel­le eh­tool­li­sel­le as­ti, jos­ta hän läh­ti ka­val­ta­maan Mes­ta­rin­sa.

Us­ko syn­nyt­tää ha­lun aut­taa

Jee­sus nuh­te­li Juu­das­ta: ”Köy­hät teil­lä on ai­na luo­nan­ne, mut­ta mi­nua teil­lä ei ai­na ole. Kun hän voi­te­li mi­nut, se ta­pah­tui hau­taa­mis­ta­ni var­ten.” (Matt. 26:11–12.) Elä­vä us­ko ei tee ih­mis­tä ko­va­sy­dä­mi­sek­si puut­tees­sa elä­vää lä­him­mäis­tä koh­taan. Meil­lä on yhä köy­hät kes­kuu­des­sam­me. Us­ko syn­nyt­tää ha­lun ja­kaa Ju­ma­lan an­ta­mis­ta lah­jois­ta apua tar­vit­se­vil­le.

Jee­sus ke­hot­ti ker­to­maan Ma­ri­an pal­ve­le­vas­ta rak­kau­des­ta ai­na siel­lä, mis­sä evan­ke­liu­mia saar­na­taan (Matt. 26:13). Us­ko saa ai­kaan rak­kau­den Va­pah­ta­jaan ja hä­nen seu­ra­kun­taan­sa, joka on Kris­tuk­sen ruu­mis. Ju­ma­lan lap­set saa­vat pal­vel­la toi­si­aan evan­ke­liu­mil­la ja si­ten pes­tä pois va­el­luk­sen ja­lois­ta mat­kal­la tart­tu­nut­ta syn­nin to­mua.

Evan­ke­liu­mia riit­tää kai­kil­le

Evan­ke­liu­min sa­no­mas­ta le­vi­ää Her­ran huo­nee­seen su­loi­nen tuok­su, joka vir­voit­taa mat­ka­mie­hiä. Se kut­suu myös ar­mo­huo­neen ul­ko­puo­lel­ta an­teek­si­an­ta­muk­sen osal­li­suu­teen naut­ti­maan van­hurs­kaut­ta, rau­haa ja iloa Py­häs­sä Hen­ges­sä.

Evan­ke­liu­min voi­det­ta ei tar­vit­se sääs­tel­lä. Sitä riit­tää kai­kil­le ar­moa kai­paa­vil­le. Va­pah­ta­jan rak­kaus on ää­re­tön. Hän kan­toi kaik­kien syn­tis­ten syyl­li­syy­den Gol­ga­tan ris­til­lä. Hän nou­si kuo­le­man voit­ta­ja­na pää­si­äi­saa­mu­na.

Ope­tus­lap­set sai­vat to­dis­taa Va­pah­ta­jan voi­tol­li­sen ylös­nou­se­mi­sen. Täs­tä voi­tos­ta me­kin olem­me osal­li­sia us­kon kaut­ta ja pe­rim­me ker­ran ian­kaik­ki­sen elä­män hä­nen luo­naan tai­vaas­sa.

Ka­le­vi Nie­mi­kor­pi

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 5.4.2017

Ku­vi­tus­ku­va: Jaak­ko Kos­ke­lo

Bib­lia

Kuu­si päi­vää en­nen pää­si­äis­tä tuli Je­sus Be­ta­ni­aan, jos­sa Lat­sa­rus oli, joka kuol­lut oli, jon­ka hän kuol­leis­ta he­rät­ti. Niin he val­mis­ti­vat hä­nel­le siel­lä eh­tool­li­sen, ja Mart­ta pal­ve­li; mut­ta Lat­sa­rus oli yk­si niis­tä, jot­ka hä­nen kans­san­sa at­ri­oit­si­vat. Niin Ma­ria ot­ti nau­lan tur­me­le­ma­toin­ta ja kal­lis­ta nar­dus­voi­det­ta, ja voi­te­li Je­suk­sen ja­lat, ja kui­va­si hä­nen jal­kan­sa hiuk­sil­lan­sa. Ja huo­ne täy­tet­tiin voi­teen ha­jus­ta. Niin sa­noi yk­si hä­nen ope­tus­lap­sis­tan­sa, Juu­das Si­mo­nin poi­ka Is­ka­ri­ot, joka hä­nen sit­te pet­ti: Mik­si et tätä voi­det­ta myy­ty kol­meen­sa­taan pen­nin­kiin, ja an­net­tu vai­vai­sil­le? Mut­ta hän sa­noi sen, ei et­tä hän mur­het­ta piti vai­vai­sis­ta, vaan et­tä hän oli va­ras, ja hä­nel­lä oli kuk­ka­ro, jos­sa hän sen kan­toi, mikä sii­hen pan­tu oli. Niin Je­sus sa­noi: an­na hä­nen ol­la, hän on sen kät­ke­nyt mi­nun hau­taa­mi­se­ni päi­väk­si. Sil­lä tei­dän ty­kö­nän­ne ovat ai­na vai­vai­set, mut­ta en minä ai­na teil­lä ole.

Raa­mat­tu 1992

Kuu­si päi­vää en­nen pää­si­äis­tä Jee­sus tuli Be­ta­ni­aan, mis­sä hä­nen kuol­leis­ta he­rät­tä­män­sä La­sa­rus asui. Jee­suk­sel­le tar­jot­tiin siel­lä ate­ria. Mart­ta pal­ve­li vie­rai­ta, ja La­sa­rus oli yk­si Jee­suk­sen pöy­tä­kump­pa­neis­ta. Ma­ria ot­ti täy­den pul­lon ai­toa, hy­vin kal­lis­ta nar­du­söl­jyä, voi­te­li Jee­suk­sen ja­lat ja kui­va­si ne hiuk­sil­laan. Koko huo­ne tuli täy­teen voi­teen tuok­sua. Juu­das Is­ka­ri­ot, joka oli Jee­suk­sen ope­tus­lap­si ja jos­ta sit­ten tuli hä­nen ka­val­ta­jan­sa, sa­noi sil­loin: ”Mik­sei tuo­ta voi­det­ta myy­ty kol­mes­ta­sa­das­ta de­naa­ris­ta? Ra­hat oli­si voi­tu an­taa köy­hil­le.” Tätä hän ei kui­ten­kaan sa­no­nut sik­si, et­tä oli­si vä­lit­tä­nyt köy­his­tä, vaan sik­si, et­tä oli va­ras. Yh­tei­nen kuk­ka­ro oli hä­nen hal­lus­saan, ja hän piti sii­hen pan­tu­ja ra­ho­ja omi­naan. Jee­sus sa­noi Juu­dak­sel­le: ”An­na hä­nen ol­la, hän te­kee tä­män hau­taa­mis­ta­ni var­ten. Köy­hät teil­lä on luo­nan­ne ai­na, mut­ta mi­nua teil­lä ei ai­na ole.”