Ju­ma­la ei hyl­kää las­taan, mut­ta ko­et­te­lee hän­tä.

Jee­sus ja ope­tus­lap­set mat­kus­ti­vat Ty­rok­seen. Ty­ros si­jait­si Ga­li­le­as­ta poh­joi­seen Vä­li­me­ren ran­ni­kol­la. Näin kau­ka­na ko­ti­seu­dul­taan Jee­suk­sen ei ker­ro­ta muul­loin käy­neen. Jee­sus tie­si, et­tä täl­lä­kin alu­eel­la oli ih­mi­siä, jot­ka tar­vit­si­vat hä­nen apu­aan. Yk­si­kin avun­tar­vit­si­ja oli riit­tä­vä syy pit­käl­le mat­kal­le.

Ty­ros ja Si­don oli­vat kaup­pa­kau­pun­ke­ja Foi­ni­ki­an ran­ni­kol­la. Siel­lä asui kreik­ka­lai­sia ja ka­naa­ni­lai­sia. Alu­eel­la ei juu­ri tun­net­tu Ju­ma­laa. Tä­män pe­rus­teel­la siel­lä asu­va kan­sa oli pää­o­sin pa­ka­na­kan­saa.

Avun­pyyn­tö Jee­suk­sel­le

Ka­naa­ni­lai­sen nai­sen ja Jee­suk­sen koh­taa­mi­nen (Matt. 15: 21–28) osoit­taa Ju­ma­lan voi­man ja us­kon mah­dol­li­suu­det. Nai­nen tuli Jee­suk­sen ja ope­tus­las­ten luok­se. Hän tie­si Jee­suk­sen te­ke­mis­tä ih­me­te­ois­ta – eh­kä hän oli kuul­lut niis­tä toi­sil­ta ih­mi­sil­tä. Suu­ri jouk­ko ih­mi­siä sa­mal­ta seu­dul­ta oli käy­nyt Jee­suk­sen luo­na Ga­li­le­as­sa, kun he oli­vat kuul­leet tä­män te­ke­mis­tä ih­meis­tä (Mark 3:8).

Nai­sel­ta vaa­ti pal­jon roh­keut­ta pu­hu­tel­la Jee­sus­ta, kos­ka ta­van mu­kaan oli so­pi­ma­ton­ta pu­hu­tel­la vie­raa­seen kan­saan ja us­kon­toon kuu­lu­vaa. Us­ko an­toi voi­man ylit­tää tä­män es­teen.

”Her­ra, Daa­vi­din Poi­ka, ar­mah­da mi­nua!” Kes­kus­te­lun avauk­ses­sa nai­nen tun­nus­ti Jee­suk­sen Ju­ma­lan po­jak­si ja oman us­kon­sa Jee­suk­seen. Us­ko sai ai­kaan luot­ta­muk­sen, et­tä hän saa Jee­suk­sel­ta avun: ”Paha hen­ki vai­vaa kau­he­as­ti ty­tär­tä­ni”.

Lä­hel­lä lu­pauk­sen het­keä

Yl­lät­tä­en Jee­sus ei aluk­si vas­tan­nut nai­sel­le. Jee­sus kyl­lä kuu­li avun­pyyn­nön. Hän aset­ti sekä nai­sen et­tä ope­tus­las­ten us­kon ko­e­tuk­sel­le. Nai­nen ei luo­vut­ta­nut, vaan kul­ki pe­räs­sä ja huu­ta­mal­la pyy­si Jee­suk­sel­ta apua.

Ope­tus­lap­set tu­li­vat Jee­suk­sen luok­se ja pyy­si­vät: ”Tee hä­nel­le jo­ta­kin. Hän kul­kee pe­räs­säm­me ja huu­taa.” Jee­suk­sen vas­taus ope­tus­lap­sil­le oli tor­ju­va: ”Ei mi­nua ole lä­he­tet­ty mui­ta kuin Is­ra­e­lin kan­san ka­don­nei­ta lam­pai­ta var­ten.”

Jee­sus viit­ta­si ai­kai­sem­paan ope­tuk­seen­sa; pa­ka­noi­den et­si­ko­nai­ka ei ol­lut vie­lä al­ka­nut. Sa­mal­la tämä teks­ti kui­ten­kin en­na­koi tu­le­vaa. Ol­tiin lä­hel­lä het­keä, jol­loin lu­paus syn­tien so­vit­ta­mi­ses­ta to­teu­tuu. Sa­mal­la to­teu­tui­si en­nus­tus evan­ke­liu­min työn le­vi­ä­mi­ses­tä kai­kil­le kan­soil­le.

Ar­mon mu­ru­nen kel­pa­si

Nai­nen ei vie­lä­kään luo­vut­ta­nut, vaan heit­täy­tyi Jee­suk­sen eteen ja sa­noi: ”Her­ra au­ta mi­nua”. Jee­suk­sen vas­taus oli yl­lät­tä­vä, teks­tis­tä ir­ral­leen otet­tu­na jopa louk­kaa­va. ”Ei ole oi­kein ot­taa lap­sil­ta lei­pä ja heit­tää se koi­ran­pe­ni­koil­le.” Täs­sä ei ol­lut ky­sy­mys nai­sen ih­mi­sar­vos­ta, ei Is­ra­e­lin kan­san pa­rem­muu­des­ta toi­siin näh­den. Ky­sy­mys oli sii­tä, mis­tä löy­tyy oi­kea elä­vä Ju­ma­la.

”Ei ole­kaan Her­ra”, nai­nen vas­ta­si ja voit­ti Jee­suk­sen aset­ta­man us­kon ko­e­tuk­sen. Neu­vok­kaas­ti nai­nen jat­koi: ”Mut­ta saa­vat­han koi­rat­kin syö­dä isän­tän­sä pöy­däl­tä pu­toi­le­via pa­la­sia.” Hä­nel­le riit­ti­vät ar­mon mu­ru­set­kin.

Elä­mäs­sä voi ol­la ko­et­te­le­muk­sia. Vaik­ka ko­et­te­le­mus tun­tui­si ki­pe­äl­tä, sen tar­koi­tuk­sen saat­taa näh­dä myö­hem­min. Voi huo­ma­ta, et­tä ar­mon mu­ru­nen­kin tun­tuu hy­väl­tä.

Ju­ma­la ei hyl­kää las­taan, mut­ta hän ha­lu­aa pi­tää hän­tä oi­ke­al­la tiel­lä. Jee­suk­sen ja nai­sen kes­kus­te­lu osoit­taa sen, et­tä on ole­mas­sa vain yk­si us­ko, min­kä kaut­ta saa ian­kaik­ki­sen elä­män.

Ih­mei­tä ta­pah­tuu

”Suu­ri on si­nun us­ko­si, nai­nen! Ta­pah­tu­koon niin kuin tah­dot.” Teks­tin lop­pu ku­vaa yh­den us­kon sa­lai­suu­den. Kun Ju­ma­lan sana ote­taan us­kol­la vas­taan, se saa ih­meel­li­siä asi­oi­ta ai­kaan.

Jee­suk­sen sana pa­ran­si tyt­tä­ren sai­rau­den. Ih­mei­tä näh­dään myös ny­ky­ai­ka­na. Syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi pa­ran­taa vie­lä­kin. Kyl­vä­jä­ver­tauk­ses­sa Jee­sus ku­vaa hy­vää sy­dä­men maa­pe­rää: ”jot­ka sa­nan kuul­tu­aan py­sy­vät sii­nä puh­tain ja ehein sy­dä­min ja kes­tä­vi­nä tuot­ta­vat sa­toa” (Luuk. 8:15).

Ju­ma­lan sana syn­nyt­tää us­kon, an­taa us­kol­le voi­man ja yl­lä­pi­tää sitä. Eläm­me pää­si­äi­seen val­mis­tau­tu­mi­sen ai­kaa. Ju­ma­lan sa­nan ydin on ilo­sa­no­ma, joka läh­ti en­sim­mäi­se­nä pää­si­äi­se­nä tyh­jäl­tä hau­dal­ta. Syn­nit on so­vi­tet­tu, kuo­le­ma on voi­tet­tu.

Teks­ti: Teri Hil­tu­nen

Ku­vi­tus­ku­va: Jar­mo Määt­tä

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 13.3.2019

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Matt. 15: 21-28

RAA­MAT­TU 1992: Jee­sus meni Ty­rok­sen ja Si­do­nin seu­dul­le. Siel­lä muu­an ka­naa­ni­lai­nen nai­nen, sen seu­dun asu­kas, tuli ja huu­si: ”Her­ra, Daa­vi­din Poi­ka, ar­mah­da mi­nua! Paha hen­ki vai­vaa kau­he­as­ti ty­tär­tä­ni.” Mut­ta hän ei vas­tan­nut nai­sel­le mi­tään.

Ope­tus­lap­set tu­li­vat Jee­suk­sen luo ja pyy­si­vät: ”Tee hä­nel­le jo­ta­kin. Hän kul­kee pe­räs­säm­me ja huu­taa.” Mut­ta Jee­sus vas­ta­si: ”Ei mi­nua ole lä­he­tet­ty mui­ta kuin Is­ra­e­lin kan­san ka­don­nei­ta lam­pai­ta var­ten.” Sil­ti nai­nen tuli lä­hem­mäs, heit­täy­tyi maa­han Jee­suk­sen eteen ja sa­noi: ”Her­ra, au­ta mi­nua!” Mut­ta Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Ei ole oi­kein ot­taa lap­sil­ta lei­pä ja heit­tää se koi­ran­pe­ni­koil­le.” ”Ei ole­kaan, Her­ra”, vas­ta­si nai­nen, ”mut­ta saa­vat­han koi­rat­kin syö­dä isän­tän­sä pöy­däl­tä pu­toi­le­via pa­la­sia.” Sil­loin Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Suu­ri on si­nun us­ko­si, nai­nen! Ta­pah­tu­koon niin kuin tah­dot.” Sii­tä het­kes­tä ty­tär oli ter­ve.

BIB­LIA: Je­sus poik­ke­si Ty­ron ja Si­do­nin maan ää­riin. Ja kat­so, Ka­naa­ne­an vai­mo, joka niis­tä maan ää­ris­tä oli tul­lut, huu­si hän­tä, sa­no­en: Her­ra, Da­vi­din poi­ka, ar­mah­da mi­nua: mi­nun tyt­tä­re­ni vai­va­taan hir­mui­ses­ti per­ke­leel­tä. Mut­ta ei hän sa­naa­kaan hän­tä vas­tan­nut.

Niin hä­nen ope­tus­lap­sen­sa tu­li­vat ja ru­koi­li­vat hän­tä, sa­no­en: eroi­ta hän­tä si­nus­tas; sil­lä hän huu­taa mei­dän jäl­keem­me. Niin hän vas­ta­ten sa­noi: en ole minä lä­he­tet­ty, vaan ka­do­tet­tuin lam­mas­ten tykö Is­ra­e­lin huo­nees­ta. Mut­ta se tuli ja ku­mar­si hän­tä, sa­no­en: Her­ra, au­ta mi­nua. Niin hän vas­ta­ten sa­noi: ei ole so­ve­li­as ot­taa las­ten lei­pää ja heit­tää pe­ni­koil­le. Niin se vas­ta­si: tot­ta Her­ra, syö­vät kui­ten­kin pe­ni­kat­kin niis­tä mu­ruis­ta, jot­ka hei­dän her­rain­sa pöy­däl­tä pu­too­vat. Sil­loin Je­sus vas­ta­ten sa­noi hä­nel­le: oi vai­mo, suu­ri on si­nun us­kos, ta­pah­tu­koon si­nul­le niin­kuin sinä tah­dot. Ja hä­nen tyt­tä­ren­sä tuli sil­lä het­kel­lä ter­veek­si.