Pal­mu­sun­nun­tain ta­pah­tu­mis­sa Ju­ma­lan lu­pauk­set voi­del­lus­ta ku­nin­kaas­ta to­del­lis­tu­vat ja hä­nen tah­ton­sa tie avau­tuu lo­pul­li­ses­ti Jee­suk­sen eteen.

Ju­ma­lan luo­mas­sa to­del­li­suu­des­sa kai­kel­la on mää­rä­het­ken­sä. Nyt ”Het­ki on tul­lut: Ih­mi­sen Poi­ka kir­kas­te­taan.”

Pal­mu­sun­nun­tain evan­ke­liu­mi vie lu­ki­jan­sa pää­si­äis­juh­lan kes­kel­le Je­ru­sa­le­miin. On il­meis­tä, et­tä Jee­suk­sen saa­pu­mi­nen kau­pun­kiin ei ol­lut yh­den­te­ke­vää. Kuo­hu­va juh­la­tun­nel­ma näyt­ti ti­hen­ty­vän juu­ri hä­nen ym­pä­ril­leen. Ih­mi­set tie­si­vät odot­taa hän­tä. Jee­suk­sen ja hä­nen te­ko­jen­sa mai­ne kul­ki­vat hä­nen edel­lään.

Omia huo­li­aan ja elä­män hau­raut­ta ki­pui­le­vien ih­mis­ten mie­liin vi­ri­si toi­vo, kun he kuu­li­vat, et­tä tä­män mie­hen kaut­ta Ju­ma­lan apu oli ih­mis­ten kes­kel­lä. Pu­heet La­sa­ruk­ses­ta oli­vat ylös­nou­se­mu­sus­kon al­ku­soit­toa. Ih­mis­ten in­to, yh­tei­nen ilo ja yh­tei­nen juh­la tem­pa­si­vat suu­ret vä­ki­jou­kot mu­kaan­sa. Kul­ku­eis­sa on voi­maa.

Toi­voa vai pel­koa?

Jouk­koa joh­ta­van osa­na on kan­taa eri­lais­ten odo­tus­ten usein ris­ti­rii­tais­ta­kin pai­net­ta. Tänä vuon­na pal­mu­sun­nun­tai on Suo­mes­sa edus­kun­ta­vaa­li­päi­vä, de­mok­ra­ti­an juh­la­päi­vä. Vaa­li­ke­vät on ol­lut lu­paus­ten, odo­tus­ten ja mo­nen­lais­ten kul­ku­ei­den ke­vät.

Evan­ke­liu­mi osoit­taa, et­tä vä­ki­jou­kon kes­kel­lä hi­taas­ti aa­sil­la rat­sas­ta­vaan Jee­suk­seen­kin la­dat­tiin val­ta­vas­ti odo­tuk­sia. Oli nii­tä, jot­ka ter­veh­ti­vät hän­tä aut­ta­ja­na ja pe­las­ta­ja­na ilo si­sim­mäs­sään. He oli­vat tun­te­neet hä­nen sa­nois­saan Ju­ma­lan voi­man ja näh­neet hä­nen te­ois­saan elä­män, ar­mon ja rak­kau­den voit­ta­van.

Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­ta il­me­nee, et­tä Jee­suk­seen pa­ni­vat odo­tuk­sen­sa myös sel­lai­set ih­mi­set, jot­ka ha­lu­si­vat yh­teis­kun­nal­lis­ta muu­tos­ta. He ha­lu­si­vat joh­ta­jan, ku­nin­kaan, jon­ka kan­sal­ta ei lopu lei­pä, ja joka ajaa roo­ma­lai­set mie­hit­tä­jät Vä­li­me­reen. He kai­pa­si­vat ka­pi­na­liik­keen joh­ta­jaa, yh­teis­kun­ta­rau­han ruh­ti­nas­ta.

Ny­ky­het­kes­tä kä­sin voim­me vain ar­vail­la, mil­lai­sia toi­vei­ta eri ih­mis­ryh­mien mie­les­sä tuon juh­la­kul­ku­een ai­ka­na liik­kui. Pet­ty­mys on odo­tus­ten ja to­del­li­suu­den vä­li­nen ero­tus. Kuin­ka suu­ri se tu­li­si ole­maan, sitä he ei­vät vie­lä tien­neet.

Jo­han­nes täy­den­tää vä­ki­jou­kon tun­ne­ku­vas­toa fa­ri­seus­ten aja­tuk­sil­la. “Nä­et­te­kö? Mi­kään ei au­ta. Koko maa­il­ma juok­see hä­nen pe­räs­sään.” Oli­ko tämä fa­ri­seus­ten ha­vain­to ka­teel­li­nen, yl­lät­ty­nyt vai lan­nis­tu­nut? Jo­han­nes ei sitä se­li­tä, mut­ta myö­hem­mis­tä ta­pah­tu­mis­ta voi­daan pää­tel­lä, et­tä mo­net fa­ri­seuk­set, ku­ten muut­kin omas­ta ase­mas­taan ja van­has­ta maa­il­man­jär­jes­tyk­ses­tä tar­kat pel­kä­si­vät Jee­sus­ta.

Pel­ko he­rät­te­li vi­han ja vä­ki­val­lan, niin kuin pel­ko usein te­kee. Sama Jee­sus, sa­mat pu­heet ja teot, mut­ta re­ak­ti­ot oli­vat täy­sin eri­lai­set. Toi­sis­sa he­rä­si us­ko ja toi­vo, toi­sis­sa ka­teus ja viha.

Veh­nän­jy­vän tie

Pu­hut­te­le­vin­ta koko täs­sä kul­ku­ees­sa on Jee­suk­sen toi­min­ta. Hän sy­dän­ten tun­ti­ja­na ja tuo­ma­ri­na var­mas­ti näki, kuu­li ja tun­si kul­ku­een mels­keen läpi vä­ki­jou­kon ris­ti­rii­tais­ten odo­tus­ten ja vaa­ti­mus­ten hir­vit­tä­vän pai­neen. Ke­nen huu­toon hän vas­ta­si? Min­kä ryh­mit­ty­män lip­pua hän läh­ti kan­ta­maan? Ei ke­nen­kään.

Hil­jai­nen Jee­sus ete­ni ih­mis­ten kes­kel­lä, mut­ta omaan suun­taan­sa. Kun­ni­an ku­nin­kaan alen­nus­tie on Ju­ma­lan tah­don tie ei­kä huu­to­ää­nes­tyk­sen lop­pu­tu­los. Hän tie­si teh­tä­vän­sä, hän oli kuu­li­ai­nen.

Ju­ma­lan tah­don ky­sy­mi­nen so­si­aa­li­sen pai­neen ja ris­ti­rii­tais­ten ar­vo­jen kes­kel­lä on Kris­tuk­sen ja hä­nen seu­raa­jien­sa osa. Jee­sus ker­ta­si ydin­teh­tä­vän­sä kei­not ja pää­mää­rät And­re­ak­sel­le ja Fi­lip­puk­sel­le: ”To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: jos veh­nän­jy­vä ei pu­toa maa­han ja kuo­le, se jää vain yh­dek­si jy­väk­si, mut­ta jos se kuo­lee, se tuot­taa run­saan sa­don.”

Tä­hän teh­tä­vään hän kut­suu mei­tä­kin. Ku­kaan ei voi Kris­tuk­sen kuu­li­ai­suut­ta täyt­tää ei­kä hä­nen uh­ri­aan uu­sia, mut­ta hän kut­suu veh­nän­jy­vän tiel­le op­pi­laak­seen.

Jee­suk­sen seu­raa­ji­na jo­tain mei­dän it­se­kes­kei­syy­des­täm­me kuo­lee, kun Ju­ma­la saa teh­dä työ­tään ja pa­laut­taa mei­dät uu­del­leen ja uu­del­leen kris­ti­tyn pe­rus­teh­tä­vän ja ylös­nou­se­mu­sus­kon yh­tey­teen.

Teks­ti: Al­bert Ha­lo­nen

Ku­vi­tus­ku­va: Päi­vi Pel­to­nie­mi

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 10.4.2019

EVAN­KE­LIU­MI: Joh. 12:12–24

Raa­mat­tu 1992

Seu­raa­va­na päi­vä­nä le­vi­si tie­to, et­tä Jee­sus oli tu­los­sa Je­ru­sa­le­miin. Ih­mi­set, joi­ta oli saa­pu­nut juh­lil­le suu­rin jou­koin, ot­ti­vat pal­mu­nok­sia ja me­ni­vät hän­tä vas­taan huu­ta­en: – Hoo­si­an­na! Siu­nat­tu ol­koon hän, joka tu­lee Her­ran ni­mes­sä, Is­ra­e­lin ku­nin­gas!

Jee­suk­sel­le tuo­tiin aa­si, ja hän nou­si sen sel­kään, niin kuin on kir­joi­tet­tu: – älä pel­kää, ty­tär Sii­on, si­nun ku­nin­kaa­si tu­lee! Hän rat­sas­taa nuo­rel­la aa­sil­la.

Ope­tus­lap­set ei­vät vie­lä tuol­loin ym­mär­tä­neet tätä, mut­ta kun Jee­sus oli kir­kas­tet­tu, he muis­ti­vat, et­tä hä­nes­tä oli näin kir­joi­tet­tu ja et­tä hä­nel­le myös oli ta­pah­tu­nut niin.

Ne, jot­ka oli­vat ol­leet Jee­suk­sen mu­ka­na, ker­toi­vat, mi­ten hän kut­sui La­sa­ruk­sen hau­das­ta ja he­rät­ti hä­net kuol­leis­ta. Tä­män vuok­si, kuul­tu­aan mil­lai­sen tun­nus­te­on Jee­sus oli teh­nyt, ih­mi­set läh­ti­vät jou­kol­la hän­tä vas­taan. Fa­ri­seuk­set pu­hui­vat kes­ke­nään: ”Nä­et­te­kö? Mi­kään ei au­ta. Koko maa­il­ma juok­see hä­nen pe­räs­sään.”

Nii­den jou­kos­sa, jot­ka oli­vat tul­leet juh­lil­le ru­koi­le­maan Ju­ma­laa, oli myös muu­ta­mia kreik­ka­lai­sia. Nämä tu­li­vat Fi­lip­puk­sen luo – sen, joka oli Ga­li­le­an Bet­sai­das­ta – ja sa­noi­vat: ”Me ha­lu­ai­sim­me ta­va­ta Jee­suk­sen.” Fi­lip­pus meni pu­hu­maan asi­as­ta And­re­ak­sel­le, ja sit­ten he mo­lem­mat me­ni­vät Jee­suk­sen pu­heil­le.

Jee­sus sa­noi heil­le: ”Het­ki on tul­lut: Ih­mi­sen Poi­ka kir­kas­te­taan. To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: jos veh­nän­jy­vä ei pu­toa maa­han ja kuo­le, se jää vain yh­dek­si jy­väk­si, mut­ta jos se kuo­lee, se tuot­taa run­saan sa­don.

Bib­lia

Toi­se­na päi­vä­nä, kuin pal­jon kan­saa, joka juh­lal­le tul­lut oli, kuu­li Je­suk­sen tul­leen Je­ru­sa­le­miin, ot­ti­vat he pal­mu-ok­sia, me­ni­vät hän­tä vas­taan ja huu­si­vat: Ho­si­an­na! Siu­nat­tu on se, joka tu­lee Her­ran ni­meen, Is­ra­e­lin ku­nin­gas!

Mut­ta Je­sus sai yh­den aa­sin ja is­tui sen pääl­le, niin­kuin kir­joi­tet­tu on: älä pel­kää, Si­o­nin ty­tär! Kat­so, si­nun Ku­nin­kaas tu­lee ja is­tuu aa­sin var­san pääl­lä.

Mut­ta ei hä­nen ope­tus­lap­sen­sa näi­tä en­sin­ti ym­mär­tä­neet; vaan sit­te­kuin Je­sus oli kir­kas­tet­tu, sil­loin he muis­ti­vat, et­tä nä­mät ovat hä­nes­tä kir­joi­te­tut, ja et­tä he näi­tä hä­nel­le teh­neet oli­vat.

Mut­ta se kan­sa to­dis­ti, joka hä­nen kans­san­sa oli, et­tä hän Lat­sa­ruk­sen hau­das­ta kut­sui ja kuol­leis­ta he­rät­ti. Sen­täh­den myös kan­sa meni hän­tä vas­taan, et­tä he kuu­li­vat hä­nen sen ih­meen teh­neek­si. Niin Pha­ri­se­a­lai­set sa­noi­vat kes­ke­nän­sä: te nä­et­te, et­tet­te mi­tään ai­koi­hin saa; kat­so, koko maa­il­ma juok­see hä­nen pe­räs­sän­sä.

Mut­ta muu­ta­mat Gre­ki­läi­set oli­vat niis­tä, jot­ka me­ni­vät ylös juh­la­na ru­koi­le­maan. Niin he me­ni­vät Phi­lip­puk­sen tykö, joka oli Ga­li­le­an Bet­sai­das­ta, ja ru­koi­li­vat hän­tä, sa­no­en: her­ra, me tah­dom­me näh­dä Je­sus­ta. Phi­lip­pus meni ja sa­noi sen And­re­ak­sel­le, ja And­re­as taas ja Phi­lip­pus sa­noi­vat sen Je­suk­sel­le.

Mut­ta Je­sus vas­ta­si hei­tä ja sa­noi: ai­ka on tul­lut, et­tä Ih­mi­sen Poi­ka pi­tää kir­kas­tet­ta­man. To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: el­lei maa­han pu­don­nut ni­sun jyvä kuo­le, niin se jää yk­si­nän­sä; mut­ta jos se kuo­lee, niin se tuo pal­jon he­del­mää.