Kyös­ti Mar­ja­nen

Evan­ke­liu­mi on lah­ja. Sen us­ko­mi­nen tuo iloa ja saa ai­kaan pal­ve­le­vaa rak­kaut­ta.

”Ih­meel­li­nen mies”, sa­noi­vat Jee­suk­sen ai­ka­lai­set seu­rat­tu­aan hä­nen elä­mään­sä. Ope­tus­lap­set, Jee­suk­sen seu­raa­jat, nä­ki­vät hä­nes­sä Ju­ma­lan po­jan ja pro­feet­to­jen lu­paa­man Va­pah­ta­jan.

Kaik­ki ei­vät näh­neet näin. Fa­ri­seuk­set ja yli­pa­pit pi­ti­vät Jee­sus­ta kan­san vil­lit­si­jä­nä ja uh­ka­na koko yh­teis­kun­ta­jär­jes­tel­mäl­le, kun kuu­li­vat ja nä­ki­vät hä­nen te­ke­män­sä ih­me­te­ot. Kan­sa oli seu­ran­nut Jee­suk­sen pe­räs­sä pai­kas­ta toi­seen. La­sa­ruk­sen he­rät­tä­mi­nen kuol­leis­ta oli vii­mei­nen pi­sa­ra.

Täl­lai­sen toi­min­nan oli lo­put­ta­va ja mies piti van­gi­ta, suun­ni­tel­tiin jopa hä­nen sur­maa­mis­taan. Yli­pap­pien mää­räys oli sel­vä: ”Jos joku tie­si Jee­suk­sen olin­pai­kan, sii­tä oli il­moi­tet­ta­va heil­le, jot­ta he voi­si­vat pi­dät­tää Jee­suk­sen” (Joh. 11:57).

Rak­kaus tu­lee us­kos­ta

Jee­sus ha­lu­si ol­la siel­lä, mis­sä hä­nen seu­raa­jan­sa­kin ovat. Vie­rail­les­saan ope­tus­lap­si­neen Be­ta­ni­an ky­läs­sä, Mar­tan, Ma­ri­an ja kuol­leis­ta he­rä­te­tyn La­sa­ruk­sen ko­dis­sa, he ko­koon­tui­vat yh­tei­sel­le ate­ri­al­le.

Rak­kaus Jee­suk­sen ja seu­raa­jien­sa vä­lil­lä oli mo­lem­min­puo­lis­ta. Isän­tä­vä­ki ha­lu­si pi­tää vie­rais­ta hy­vää huol­ta. Eri­tyi­ses­ti Ma­ria osoit­ti pal­ve­le­vaa rak­kaut­ta Jee­sus­ta koh­taan. Hä­nen rak­kau­ten­sa kum­pu­si us­ko­mi­sen ilos­ta, hän oli saa­nut suu­ret syn­tin­sä an­teek­si. ”Hän sai pal­jot syn­tin­sä an­teek­si, sen vuok­si hän ra­kas­ti pal­jon. Mut­ta joka saa an­teek­si vä­hän, se myös ra­kas­taa vä­hän” (Luuk. 7:47).

Kal­liin nar­du­söl­jyn tuok­su täyt­ti koko huo­neen, kun Ma­ria kaa­toi öl­jyä ala­bas­te­ri­pul­los­ta kä­del­leen, voi­te­li Jee­suk­sen ja­lat ja hiuk­sil­laan kui­va­si ne. Sii­nä meni työ­mie­hen vuo­den palk­ka, ajat­te­li Juu­das Is­ka­ri­ot. Hä­nen mie­len­sä oli saa­nut val­la­ta Ju­ma­lan vas­tus­ta­ja, sie­lu­jen vi­hol­li­nen. Ah­neu­den syn­ti oli saa­nut hä­net pau­loi­hin­sa ja vie­nyt epä­us­koon. Hän oli val­mis ka­val­ta­maan jopa mes­ta­rin­sa ja il­moit­ta­maan yli­pa­peil­le, mis­tä Jee­suk­sen löy­tää.

Jee­sus ava­si lä­hes­ty­vää kuo­le­maan­sa kuu­li­joil­len­sa ja sa­noi Juu­dak­sel­le: ”An­na hä­nen ol­la, hän te­kee tä­män hau­taa­mis­ta­ni var­ten. Köy­hät teil­lä on luo­nan­ne ai­na, mut­ta mi­nua teil­lä ei ai­na ole.” Ma­ri­an ja koko Be­ta­ni­an ko­din esi­mer­kil­li­nen pal­ve­le­va rak­kaus tuli us­kos­ta, joka syn­nyt­tää ha­lun ja­kaa sii­tä hy­väs­tä, mitä it­se on saa­nut. Rak­kau­den työt li­sää­vät rak­kaut­ta toi­sia ih­mi­siä koh­taan.

Ylös­nou­se­mus toi pe­las­tuk­sen

Vain Jee­sus tie­si lä­hes­ty­vän pää­si­äi­sen mer­ki­tyk­sen koko ih­mis­kun­nal­le. Yli­pap­pien suun­ni­tel­ma Jee­suk­sen pi­dät­tä­mi­ses­tä ja sur­maa­mi­ses­ta oli osa Ju­ma­lan ih­mis­kun­taa var­ten laa­ti­maa pe­las­tus­suun­ni­tel­maa.

Hal­pa-ar­voi­sel­la aa­sil­la Je­ru­sa­le­miin rat­sas­ta­va, seu­raa­jien­sa ylis­tä­mä Va­pah­ta­ja jou­tui kul­ke­maan kär­si­mys­tien ai­na ris­tin­kuo­le­maan saak­ka. Mei­dän täh­tem­me. Ai­van yk­sin. Hä­nen rie­mul­li­sen ylös­nou­se­muk­sen­sa kaut­ta myös meil­lä tä­män ajan ih­mi­sil­lä on mah­dol­li­suus omis­taa us­kon lah­ja ja ian­kaik­ki­sen elä­män toi­vo.

An­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi, jon­ka Jee­sus jät­ti omil­len­sa, on edel­leen kaik­kien saa­ta­vil­la. Ju­ma­lan lap­set ju­lis­ta­vat syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta. Sen vai­ku­tus ei ole muut­tu­nut: evan­ke­liu­mi puh­dis­taa oman­tun­non syn­nis­tä, tuo le­vol­li­sen ja rau­hoit­ta­van mie­len kuin Be­ta­ni­an ko­din täyt­tä­nyt hy­väl­le tuok­su­va kal­li­sar­voi­nen öl­jy.

Juu­dak­sen epä­us­ko es­ti hän­tä nä­ke­mäs­tä Ma­ri­an te­koa rak­kau­den te­ko­na. Evan­ke­liu­mi tuo ilo myös epä­us­koi­seen sy­dä­meen, jos sen jak­saa us­koa omal­le koh­dal­leen.

Lu­paus pi­tää

Jee­suk­sen lu­paus pi­tää. Hän lu­pa­si ol­la Py­hän Hen­gen kaut­ta siel­lä, mis­sä hä­nen seu­raa­jan­sa ovat.

Hän on men­nyt edel­lä tai­vaa­seen Kun­ni­an ku­nin­kaa­na ja on val­mis ot­ta­maan oman­sa vas­taan, kun Ju­ma­lan mää­rää­mä ai­ka koit­taa. ”Sit­ten ku­nin­gas sa­noo oi­ke­al­la puo­lel­laan ole­vil­le: ’Tul­kaa tän­ne, te Isä­ni siu­naa­mat. Te saat­te nyt pe­riä val­ta­kun­nan, joka on ol­lut val­mii­na tei­tä var­ten maa­il­man luo­mi­ses­ta as­ti.’” (Matt 25:34.)

Evan­ke­liu­mi Joh. 12:1–8

Raa­mat­tu 1992: Kuu­si päi­vää en­nen pää­si­äis­tä Jee­sus tuli Be­ta­ni­aan, mis­sä hä­nen kuol­leis­ta he­rät­tä­män­sä La­sa­rus asui. Jee­suk­sel­le tar­jot­tiin siel­lä ate­ria. Mart­ta pal­ve­li vie­rai­ta, ja La­sa­rus oli yk­si Jee­suk­sen pöy­tä­kump­pa­neis­ta. Ma­ria ot­ti täy­den pul­lon ai­toa, hy­vin kal­lis­ta nar­du­söl­jyä, voi­te­li Jee­suk­sen ja­lat ja kui­va­si ne hiuk­sil­laan. Koko huo­ne tuli täy­teen voi­teen tuok­sua. Juu­das Is­ka­ri­ot, joka oli Jee­suk­sen ope­tus­lap­si ja jos­ta sit­ten tuli hä­nen ka­val­ta­jan­sa, sa­noi sil­loin. ”Mik­sei tuo­ta voi­det­ta myy­ty kol­mes­ta­sa­das­ta de­naa­ris­ta? Ra­hat oli­si voi­tu an­taa köy­hil­le.” Tätä hän ei kui­ten­kaan sa­no­nut sik­si, et­tä oli­si vä­lit­tä­nyt köy­his­tä, vaan sik­si, et­tä oli va­ras. Yh­tei­nen kuk­ka­ro oli hä­nen hal­lus­saan, ja hän piti sii­hen pan­tu­ja ra­ho­ja omi­naan. Jee­sus sa­noi Juu­dak­sel­le: ”An­na hä­nen ol­la, hän te­kee tä­män hau­taa­mis­ta­ni var­ten. Köy­hät teil­lä on luo­nan­ne ai­na, mut­ta mi­nua teil­lä ei ai­na ole.”

Bib­lia: Kuu­si päi­vää en­ne pää­si­äis­tä tuli Je­sus Be­ta­ni­aan, jos­sa Lat­sa­rus oli, joka kuol­lut oli, jon­ka hän kuol­leis­ta he­rät­ti. Niin he val­mis­ti­vat hä­nel­le siel­lä eh­tool­li­sen, ja Mart­ta pal­ve­li; mut­ta Lat­sa­rus oli yk­si niis­tä, jot­ka hä­nen kans­san­sa at­ri­oit­si­vat. Niin Ma­ria ot­ti nau­lan tur­me­le­ma­toin­ta ja kal­lis­ta nar­dus­voi­det­ta, ja voi­te­li Je­suk­sen jala, ja kui­va­si hä­nen jal­kan­sa hiuk­sil­lan­sa. Ja huo­ne täy­tet­tiin voi­teen ha­jus­ta. Niin sa­noi yk­si hä­nen ope­tus­lap­sis­tan­sa, Juu­das Si­mo­nin poi­ka Is­ka­ri­ot, joka hä­nen sit­te pet­ti: Mik­si et tätä voi­det­ta myy­ty kol­meen­sa­taan pen­ni­kiin, ja an­net­tu vai­vai­sil­le? Mut­ta hän sa­noi sen, ei et­tä hän mur­het­ta piti vai­vai­sis­ta, vaan et­tä hän oli va­ras, ja hä­nel­lä oli kuk­ka­ro, jos­sa hän sen kan­toi, mikä sii­hen pan­tu oli. Niin Je­sus sa­noi: an­na hä­nen ol­la, hän on sen kät­ke­nyt mi­nun hau­taa­mi­se­ni päi­väk­si. Sil­lä tei­dän ky­kö­nän­ne ovat ai­na vai­vai­set, mut­ta en minä ai­na teil­lä ole.