En­nen pää­si­äis­tä Jee­sus oli ker­to­nut ope­tus­lap­sil­leen, mitä hä­nel­le ta­pah­tuu Je­ru­sa­le­mis­sa juh­lan ai­ka­na, mut­ta nämä ei­vät ym­mär­tä­neet hä­nen pu­het­taan (Luuk. 18:31–34).

Pää­si­äi­saa­mu­na hau­dal­le tul­leet nai­set nä­ki­vät en­ke­lin, joka lä­het­ti hei­dät vie­mään ope­tus­lap­sil­le voi­ton ter­vei­siä: Jee­sus on nous­sut kuol­leis­ta. Hän me­nee tei­dän edel­län­ne Ga­li­le­aan, siel­lä te nä­et­te hä­net. (Matt. 28:7.) Tä­män kuul­tu­aan Pie­ta­ri ja eräs toi­nen ope­tus­lap­si juok­si­vat Jee­suk­sen hau­dal­le ja nä­ki­vät, et­tä se oli tyh­jä.

Paa­va­li kir­joit­taa, et­tä Kris­tus on kuol­lut mei­dän syn­tiem­me vuok­si. Hä­net hau­dat­tiin, ja hän nou­si kol­man­te­na päi­vä­nä kuol­leis­ta. Näin täyt­tyi­vät Raa­ma­tun kir­joi­tuk­set. Sit­ten apos­to­li lu­et­te­lee seu­ra­kun­nan jä­se­niä, joil­le kuo­le­man voit­ta­nut Kris­tus il­mes­tyi ol­les­saan vie­lä maan pääl­lä. (1. Kor. 15:3–7.) Ylös­nous­sut Her­ra näyt­täy­tyi vain omil­leen. Hän ter­veh­ti pel­kää­viä ope­tus­lap­si­aan rau­hal­la, roh­kai­si ja val­tuut­ti hei­dät Py­hän Hen­gen voi­mal­la an­ta­maan syn­te­jä an­teek­si. Pää­si­äi­sa­jan ih­meel­li­set ta­pah­tu­mat mie­les­sään ope­tus­lap­set siir­tyi­vät Ga­li­le­aan.

Ope­tus­lap­set ko­ti­jär­vel­lä

Kol­me vuot­ta ai­em­min Jee­sus oli kut­su­nut Pie­ta­rin ja hä­nen ka­las­tus­kump­pa­nin­sa seu­raan­sa ja teh­nyt heis­tä ih­mis­ten ka­las­ta­jia. Nyt nämä oli­vat pa­lan­neet ta­kai­sin ko­ti­seu­dul­leen ei­vät­kä oi­kein tien­neet, mitä pi­täi­si teh­dä. Pie­ta­ri teki rat­kai­sun: ”Minä läh­den ka­laan.” Vii­si ope­tus­las­ta läh­ti hä­nen mu­kaan­sa tu­tul­le Ti­be­ri­aan­jär­vel­le. Ka­las­tus oli tuo­hon ai­kaan maan­vil­je­lyn ja puu­tar­han­hoi­don ohel­la tär­keä am­mat­ti. Saa­lis­ta pyy­dys­tet­tiin nuo­tal­la ja eri­lai­sil­la ver­koil­la. Yöl­lä käy­tet­tiin usein rii­mu­verk­koa. Am­mat­ti­ka­las­ta­ji­na toi­mi­neet ope­tus­lap­set tie­si­vät par­haat apa­ja­pai­kat. Täl­lä ker­taa tuli kui­ten­kin ve­si­pe­rä.

Aa­mun­koit­tees­sa vä­sy­neet, näl­käi­set, pet­ty­neet ja vä­hä­pu­hei­set ka­la­mie­het lä­hes­tyi­vät ko­ti­ran­taa. Tun­te­ma­ton mies sei­soi ran­nal­la ja ky­syi: ”Lap­set, on­ko teil­lä mi­tään syö­tä­vää?” He vas­ta­si­vat to­tuu­den­mu­kai­ses­ti: ”Ei ole.” Mies ke­hot­ti heit­tä­mään ver­kon ve­neen oi­ke­al­le puo­lel­le. Ka­lo­ja tuli niin pal­jon, et­tei­vät he jak­sa­neet nos­taa nuot­taa ve­nee­seen. Jee­suk­sel­le ra­kas ope­tus­lap­si sa­noi Pie­ta­ril­le: ”Se on Her­ra.” Pie­ta­ri hyp­pä­si vä­lit­tö­mäs­ti ve­teen, toi­set ve­ti­vät ve­neen pe­räs­sä täyt­tä verk­koa. Ran­taan oli mat­kaa noin sata met­riä.

Jee­sus ruok­kii näl­käi­siä

Ran­nal­le nous­seet ka­la­mie­het nä­ki­vät hiil­lok­sen, jos­sa oli pais­tu­mas­sa ka­laa ja lei­pää. Jee­sus ke­hot­ti tuo­maan äs­ken saa­tu­ja ka­lo­ja. Pie­ta­ri kii­ruh­ti ve­neen luo ja kis­koi ver­kon maal­le. Saa­lis oli val­ta­va, 153 suur­ta ka­laa. Sil­ti verk­ko ei re­ven­nyt. Jee­sus kut­sui: ”Tul­kaa syö­mään.” Tois­ten pal­ve­li­jak­si tul­lut Ih­mi­sen Poi­ka pal­ve­li aa­mun sa­ras­ta­es­sa näl­käi­siä ja vä­sy­nei­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ­mie­hiä lei­väl­lä ja ka­lal­la. Ope­tus­lap­sil­la oli hyvä ol­la. He roh­kais­tui­vat us­ko­maan ja muis­ti­vat, mi­ten Jee­sus oli sa­man jär­ven ran­nal­la siu­nan­nut pie­nen po­jan eväät, vii­si lei­pää ja kak­si ka­laa. He oli­vat sil­loin ja­ka­neet tu­hat­päi­sel­le kan­san­jou­kol­le ruo­kaa, ja vaik­ka kaik­ki söi­vät kyl­lik­seen, ruo­an­täh­tei­tä oli jää­nyt kak­si­tois­ta ko­ril­lis­ta. (Joh. 6:9–13.)

Nuot­taa ve­de­tään edel­leen

Ih­mi­nen tar­vit­see ra­vin­toa ruu­miil­leen ja sie­lul­leen. Jo­ka­päi­väi­nen lei­pä on Tai­vaan Isän lah­jaa, mut­ta mei­dän sie­lum­me elää Ju­ma­lan sa­nas­ta. Jee­sus on elä­vä lei­pä, ja joka syö tätä lei­pää, elää ikui­ses­ti (Joh. 6:51). Kala oli eräs kris­tit­ty­jen tun­to­merk­ki vai­no­jen ai­ka­na. Ih­mis­ten ka­las­ta­jat, Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ­mie­het, elä­vät sa­mas­ta ar­mos­ta, jota he ju­lis­ta­vat muil­le.

Tai­vas­ten val­ta­kun­nan nuot­taa ve­de­tään edel­leen ja niin kau­an kuin Ju­ma­la sal­lii työ­päi­vän jat­kua. Ylös­nous­seen to­dis­ta­jien ju­lis­tus pe­rus­tuu sii­hen, mitä tai­vaal­li­nen Isä on teh­nyt Po­jas­saan. ”Ju­ma­la oli Kris­tuk­ses­sa ja so­vit­ti maa­il­man it­sen­sä kans­sa ei­kä lu­ke­nut heil­le hei­dän rik­ko­muk­si­aan, ja hän us­koi meil­le so­vi­tuk­sen sa­nan.” (2. Kor. 5:19.) El­lei Ju­ma­la oli­si he­rät­tä­nyt Poi­kaan­sa kuol­leis­ta, mei­dän us­kom­me ja saar­nam­me oli­si tur­ha (1. Kor. 15:14).

Pek­ka Ter­vo

Raa­ma­tun­koh­tia, joi­hin kir­joi­tus poh­jau­tuu:

1. sun­nun­tai pää­si­äi­ses­tä: Ps. 116:1–9, Sak. 8:6–8, Ap. t. 3:12–20, Joh. 21:1–14

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 16.4.2014. Kuva: Jaak­ko Kos­ke­lo