Huo­let ja sai­rau­det kuu­lu­vat ih­mi­sen elä­mään. Raa­ma­tun mu­kaan kär­si­mys ja kuo­le­ma tu­li­vat maa­il­maan syn­tiin­lan­kee­muk­sen seu­rauk­se­na.

Kun ih­mi­nen te­kee vää­riä va­lin­to­ja, hän saat­taa ai­heut­taa tus­kaa it­sel­leen ja lä­him­mäi­sil­leen. Yk­sit­täi­sen ih­mi­sen koh­taa­mat kär­si­myk­set ei­vät kui­ten­kaan usein­kaan se­li­ty hä­nen omal­la pa­huu­del­laan. On pal­jon kär­si­mys­tä, jota em­me pys­ty se­lit­tä­mään. On sy­dän­tä rii­pai­se­vaa koh­da­ta vi­at­to­mien las­ten kär­si­mys. Ju­ma­la on tut­ki­ma­ton ja sa­lat­tu. Em­me lä­hes­kään ai­na ym­mär­rä hä­nen tar­koi­tus­taan.

Kär­si­myk­set kos­ket­ta­vat niin us­ko­vai­sia kuin epä­us­koi­sia. Kär­si­mys­ten kes­kel­lä ih­mi­nen hel­pos­ti kat­ke­roi­tuu. Kär­si­väl­li­syys lop­puu.

Paa­va­lin se­li­tyk­sen mu­kaan us­ko­vai­sen kär­si­myk­set ovat osa Kris­tuk­sen ris­tiä, jos­ta hä­nen seu­raa­jan­sa ovat osal­li­sia. Omis­ta kär­si­myk­sis­tään huo­li­mat­ta Paa­va­li jak­soi osoit­taa kii­tol­li­suut­ta Ju­ma­lal­le sii­tä, et­tä Ju­ma­la ei hyl­kää kär­si­vää las­taan, vaan an­taa loh­du­tuk­sen. Sa­mas­sa yh­tey­des­sä Paa­va­li sa­noo luot­ta­van­sa vas­toin­käy­mi­sis­sään ys­tä­vien­sä ru­kouk­sen voi­maan. (2. Kor. 1:1–11.)

Ju­ma­la kuu­lee sa­nat­to­mat­kin ru­kouk­set

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mis­sa Jee­sus koh­taa ih­mis­ten hä­dän. Epä­toi­voi­nen isä oli tuo­nut sai­raan poi­kan­sa Jee­suk­sen ope­tus­las­ten luo. Ope­tus­las­ten li­säk­si pai­kal­la oli lai­no­pet­ta­jia ja suu­ri ih­mis­jouk­ko.

Ope­tus­lap­set ei­vät ol­leet ky­en­neet pa­ran­ta­maan poi­kaa ja jou­tui­vat väit­te­lyyn lai­no­pet­ta­jien kans­sa. Täl­lai­nen häm­men­nys li­sä­si lap­sen isän tus­kaa. Kun Jee­sus saa­pui pai­kal­le, isä huu­si: ”Opet­ta­ja, minä pyy­dän si­nua: tule kat­so­maan poi­kaa­ni, ai­no­aa las­ta­ni!” (Luuk. 9: 38). Isän tus­kaa ku­vaa­vat hä­nen sa­nan­sa Jee­suk­sel­le: ”Sää­li mei­tä ja au­ta, jos voit!”. Täl­lai­nen ru­kous on tut­tu mo­nel­le va­ka­vas­ti sai­raan lap­sen isäl­le ja äi­dil­le poh­jat­to­mal­ta tun­tu­van avut­to­muu­den ja riit­tä­mät­tö­myy­den kes­kel­lä.

Ru­kous on sy­dä­men pu­het­ta Ju­ma­lan kans­sa. Usein ru­kous on avun­pyyn­tö, mut­ta myös kii­tos Ju­ma­lan siu­nauk­ses­ta, joh­da­tuk­ses­ta ja loh­du­tuk­ses­ta. Kun ope­tus­lap­set pyy­si­vät, et­tä Her­ra opet­tai­si hei­tä ru­koi­le­maan, Jee­sus opet­ti heil­le Isä mei­dän -ru­kouk­sen. Sii­nä ru­kouk­ses­sa Ju­ma­lan py­hyys, hä­nen val­ta­kun­tan­sa ja hä­nen tah­ton­sa ovat en­sim­mäi­set asi­at. Nii­den jäl­keen tu­le­vat ih­mi­sen ajal­li­set tar­peet. (Luuk. 11:1.)

Hei­kon ru­koi­li­jan on tur­val­lis­ta aja­tel­la, et­tä kaik­ki­val­ti­as Isä kuu­lee ja ym­mär­tää lap­sen­sa sa­nat­to­mat­kin ru­kouk­set.

Elä­vän us­kon voi­ma

Jee­sus sa­noi hä­tään­ty­neel­le isäl­le, et­tä kaik­ki on mah­dol­lis­ta sil­le, joka us­koo. Hep­re­a­lais­kir­jees­sä ku­va­taan us­kon voi­maa: Us­ko aut­taa ym­mär­tä­mään jär­jel­le kä­sit­tä­mät­tö­miä asi­oi­ta. Se on voi­ma­va­ra­na kris­ti­tyn elä­mäs­sä, kun hän kul­kee maa­il­mas­sa koh­ti lu­vat­tua maa­ta, kirk­kau­den tai­vas­ta. (Hepr. 11.)

Kun omat voi­ma­va­ram­me lop­pu­vat, jäl­jel­lä on yk­si mah­dol­li­suus: us­ko. Us­ko kan­taa toi­voa pa­rem­mas­ta ja oh­jaa kuu­li­ai­suu­teen Ju­ma­lan sa­nal­le.

Elä­vä us­ko on Ju­ma­lan lah­ja. Jee­sus aset­ti ope­tus­lap­sil­leen esi­ku­vak­si pie­nen lap­sen us­kon. Us­kos­saan lap­si saa Jee­suk­sen sa­no­jen mu­kaan ko­kea, kuin­ka ”hä­nen en­ke­lin­sä saa­vat tai­vais­sa joka het­ki kat­sel­la mi­nun tai­vaal­li­sen Isä­ni kas­vo­ja” (Matt. 18:10).

Las­ten van­hem­pien us­koa häi­rit­se­vät jär­ki, uu­pu­mus ja epäi­lyk­set. Niin­pä ris­ti­rii­to­jen ah­dis­ta­ma sai­raan po­jan isä jou­tui huu­ta­maan Jee­suk­sel­le: ”Minä us­kon! Au­ta mi­nua epä­us­kos­sa­ni.”

Ju­ma­la aut­taa hä­däs­sä

Jee­sus osoit­ti Ju­ma­lal­ta saa­man­sa voi­man pa­ran­ta­mal­la po­jan. Hän teki sen yk­sin­ker­tai­ses­ti sa­nal­laan.

Kes­kus­tel­les­saan ta­pah­tu­man jäl­keen ope­tus­las­ten­sa kans­sa Jee­sus to­te­si: tätä la­jia ei saa läh­te­mään muul­la kuin ru­kouk­sel­la”. Näin hän osoit­ti, et­tä po­jan on­gel­mat ei­vät ol­leet ih­mi­sen pa­ran­net­ta­vis­sa. Sai­rauk­sien, sär­ky­nei­den mie­lien ja kuo­le­man var­jois­sa elä­vät ih­mi­set ovat kaut­ta ai­ko­jen jou­tu­neet ha­vait­se­maan tä­män to­si­a­si­an. Ju­ma­lal­le ei kui­ten­kaan mi­kään ole mah­do­ton­ta (Luuk. 1:37). Sik­si ru­kous ei ole tur­ha.

Jee­sus tais­te­li pi­mey­den val­to­ja vas­taan kar­kot­ta­mal­la ih­mi­sis­tä pa­ho­ja hen­kiä ja an­ta­mal­la heil­le syn­nit an­teek­si. Tais­te­lu jat­kuu Ju­ma­lan sa­nan voi­mal­la: Pyhä Hen­ki te­kee sa­nan elä­väk­si ja vai­kut­taa kuu­li­jas­sa us­kon. Evan­ke­liu­mis­sa on Ju­ma­lan voi­ma.

Juha Heik­ki­lä

Raa­ma­tun­koh­tia, joi­hin kir­joi­tus poh­jau­tuu:

2. paas­to­na­jan sun­nun­tai: Mark. 9:17–29, Ps. 25:1–10, 2. Kun. 20:1–7, 1. Kor. 10:12–13.