Si­mon, fa­ri­seus, oli kut­su­nut ko­tiin­sa Jee­suk­sen. Hän oli kut­su­nut myös mui­ta vie­rai­ta. Ha­lu­si­ko hän vain tu­tus­tua ih­mei­den­te­ki­jään vai ky­sel­lä Jee­suk­sel­ta jo­ta­kin? Si­mon unoh­ti hy­vät käy­tös­ta­vat. Epä­koh­te­li­ai­suus oli tar­koi­tuk­sel­lis­ta. Yh­den asi­an saat­toi unoh­taa, mut­ta ei kol­mea, ku­ten teks­tis­täm­me käy il­mi. Hän ei ar­vos­ta­nut kun­ni­a­vie­ras­taan ei­kä us­ko­nut Jee­suk­seen.

Ruo­kai­li­jat loi­koi­li­vat va­sem­mal­la kyl­jel­lään ja no­jai­li­vat va­sem­man kä­ten­sä va­ras­sa peh­mus­tei­siin. Oi­ke­al­la kä­del­lään he ot­ti­vat ruo­kaa ma­ta­lal­ta pöy­däl­tä. Ate­ri­oin­ti kes­key­tyi, sil­lä si­säl­le tuli kut­su­ma­ton vie­ras. Hän oli eräs nai­nen, joka oli saa­nut tie­tää, mis­sä Jee­sus oli. Hän aset­tui Jee­suk­sen taak­se jal­ko­jen luo ja it­ki. Jee­suk­sen ja­lat kas­tui­vat nai­sen kyy­ne­lis­tä. Nai­nen kui­va­si ne hiuk­sil­laan, suu­te­li nii­tä ja voi­te­li ne tuok­su­öl­jyl­lä. Si­mon oli när­käs­ty­nyt. Hän ei kui­ten­kaan pu­hu­nut mi­tään. Mi­tä­hän mie­len­kiin­tois­ta täs­tä seu­raa? Ei­kö Jee­sus tie­dä, min­kä­lai­nen nai­nen hä­neen kos­kee?

Kum­pi ra­kas­taa enem­män?

Kyl­lä Jee­sus tie­si nai­sen elä­mäs­tä kai­ken. Hän luki ih­mi­siä kuin kir­jaa, mut­ta hä­nel­le kaik­ki ih­mi­set oli­vat sa­ma­nar­voi­sia. Jee­sus oli täyn­nä läm­pöä, lem­peyt­tä, rak­kaut­ta ja en­nen kaik­kea ar­moa ja an­teek­si­an­ta­mus­ta. Jee­sus näki myös Si­mo­nin aja­tuk­set, niin kuin hän nä­kee mei­dän­kin aja­tuk­sem­me. ”Si­mon, mi­nul­la on si­nul­le pu­hut­ta­vaa.” Ei tien­nyt Si­mon, mitä koh­ta kuu­lee. ”Puhu vain, opet­ta­ja.”

Jee­sus ker­toi kah­des­ta mie­hes­tä, jot­ka oli­vat vel­kaa ra­han­lai­naa­jal­le. Toi­sen mie­hen vel­ka oli noin kah­den kuu­kau­den pal­kan ver­ran. Toi­sel­la oli suu­rem­pi vel­ka, lä­hes kah­den vuo­den palk­ka. Mie­het ei­vät pys­ty­neet mak­sa­maan vel­kaan­sa ta­kai­sin. Ra­han­lai­naa­ja an­toi ve­lat an­teek­si. ”Mi­ten on, kum­pi heis­tä nyt ra­kas­taa hän­tä enem­män?” Si­mo­nin oli help­po vas­ta­ta: ”Ei­kö­hän se, joka sai enem­män an­teek­si.” Ai­van oi­kein.

”Kat­so tätä nais­ta.” Nyt Si­mon kuu­li, mitä kaik­kea hän oli jät­tä­nyt te­ke­mät­tä: jal­ko­jen pesu, suu­del­ma ja pään voi­te­lu öl­jyl­lä. Nai­nen, jota Si­mon hal­vek­si, oli­kin hoi­ta­nut isän­nän vel­vol­li­suu­det! Huo­no ja epä­koh­te­li­as käy­tös ei ol­lut kun­ni­ak­si Si­mo­nil­le, joka ajat­te­li ole­van­sa kun­non juu­ta­lai­nen.

Ju­ma­la an­toi kas­vun

Ruma käy­tös ja ru­mat sa­nat ei­vät ole kun­ni­ak­si ke­nel­le­kään. On tär­ke­ää ol­la ys­tä­väl­li­nen kai­kil­le ih­mi­sil­le. Van­hat suo­ma­lai­set sa­nan­las­kut ovat edel­leen­kin mitä par­haim­pia neu­vo­ja: ‘hy­vät ta­vat kau­nis­ta­vat’ ja ‘niin met­sä vas­taa kuin sin­ne huu­de­taan’ tai ‘hyvä kel­lo kau­as­ kuu­luu, paha kel­lo vie­lä kau­em­mas’. Saam­me ope­tel­la Jee­suk­sen an­ta­maa koko elä­män mit­tais­ta läk­syä: ”Kaik­ki mitä tah­dot­te ih­mis­ten te­ke­vän teil­le, teh­kää te myös heil­le” (Matt. 7:12).

Jee­sus näki nai­sen sy­dä­meen. Hän näki nai­sen hä­dän ja ka­tu­muk­sen. Jee­sus ar­mah­ti, vaik­ka nai­nen ei sa­no­nut mi­tään. ”Kaik­ki si­nun syn­ti­si on an­net­tu an­teek­si.” Tätä evan­ke­liu­mia nai­nen oli kai­van­nut. Ih­mi­nen ei pys­ty tut­ki­maan toi­sen ih­mi­sen ka­tu­muk­sen mää­rää tai sy­dä­men ti­laa. Sa­nan sie­men­tä kyl­ve­tään eri­lai­siin kyl­vö­mai­hin (Matt. 13). Kyl­vä­jän ei tar­vit­se huo­leh­tia sie­me­nen itä­mi­ses­tä tai kas­vus­ta. Paa­va­li opet­ti ko­rint­to­lai­sia, et­tä ”minä is­tu­tin, Apol­los kas­te­li, mut­ta Ju­ma­la an­toi kas­vun” (1. Kor. 3:6). Kaik­ki on Ju­ma­lan kä­des­sä.

Evan­ke­liu­mil­la on ih­meel­li­nen voi­ma. Nai­nen sai läh­teä va­pain tun­noin ja iloi­sel­la mie­lel­lä. Taa­kat oli otet­tu pois. ”Us­ko­si on pe­las­ta­nut si­nut. Mene rau­has­sa.”

Ar­to Heik­ki­lä

Raa­ma­tun­koh­tia, joi­hin kir­joi­tus poh­jau­tuu:

2. paas­to­na­jan sun­nun­tai: Ps. 25:1–10; 1. Moos. 32:23–32; Jaak. 1:2–6; Luuk. 7:36–50

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 25.2.2015.