Elä­män tär­kein asia on kris­ti­nop­pim­me mu­kaan Va­pah­ta­jam­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen tun­te­mi­nen ja Ju­ma­lan lap­sek­si pää­se­mi­nen (KO 1).

Jee­sus ot­ti pu­heen­sa ai­heet usein ih­mis­ten ar­jes­ta ja muut­ti si­säl­lön ian­kaik­ki­suus­nä­kö­a­laan. Hy­vä­nä Pai­me­ne­na Jee­sus ko­ko­aa vie­lä nyt­kin lam­mas­lau­maan­sa ian­kaik­ki­suut­ta var­ten.

Ju­ma­lan lap­sek­si tul­laan ar­mon kaut­ta. Ih­mi­nen voi vas­taa­not­taa Va­pah­ta­jam­me so­vi­tus­työn omal­le sy­dä­mel­le vain us­kol­la (Room. 3:22). Näin us­ko­val­le tu­lee elä­män kal­leim­mak­si asi­ak­si Va­pah­ta­jan tun­te­mi­nen. Hä­nel­le tu­lee myös halu seu­ra­ta Her­raa Jee­sus­ta elä­mäs­sä, kär­si­mi­ses­sä ja opis­sa.

Oi­ke­an pai­me­nen tur­va

Lam­mas on lau­ma­e­läin. Olet­ko näh­nyt ja seu­ran­nut lam­mas­lau­man toi­min­taa? Vii­me ke­sä­nä sain näh­dä lam­mas­lau­man, jos­ta yk­si lam­mas oli ek­sy­nyt eril­leen ison ai­tauk­sen vuok­si. Yk­si­näi­nen lam­mas ään­te­li hä­tään­ty­nees­ti.

Vaik­ka toi­set lam­paat oli­vat kuu­lo­e­täi­syy­den pääs­sä, ei tuon yk­si­näi­sen lam­paan ol­lut mah­dol­lis­ta pääs­tä tois­ten luo, kos­ka mut­kit­te­le­va ai­ta erot­ti lam­paat toi­sis­taan. Ek­sy­neen lam­paan oli­si pi­tä­nyt kul­kea pit­kä yk­si­näi­nen mat­ka pääs­täk­seen ta­kai­sin lau­maan. Hä­tään­ty­neel­lä lam­paal­la ei ol­lut omaa ky­kyä pääs­tä ta­kai­sin lau­maan.

Pai­me­nen teh­tä­vä on pi­tää lam­paat koos­sa ja joh­dat­taa nii­tä yh­tei­sil­le ruo­ka­pai­koil­le. Omil­le teil­leen har­hau­tu­nei­ta lam­pai­ta pai­men et­sii ja tuo ta­kai­sin lau­maan. Kaik­kein hel­poi­ten ek­syy lau­mas­ta lam­mas, joka kul­kee etääl­lä pai­me­nes­ta. Jos­sa­kin vai­hees­sa pai­me­nen ään­tä ei enää kuu­lu.

Kaik­ki lam­paat ovat sa­mas­sa ase­mas­sa. Jee­sus opet­taa, et­tei Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa ole kun­ni­a­paik­ko­ja, ei­kä ku­kaan ole toi­sen ylä­puo­lel­la (Mark. 10:43). Il­man pai­men­ta tai ai­taus­ta lam­paat har­hai­le­vat omil­le teil­leen. Palk­ka­pai­me­nen huos­taan us­ko­tut lam­paat ovat hen­gen­vaa­ras­sa, kos­ka tur­val­li­suus on vain nä­en­näis­tä. Vaa­ran uha­tes­sa palk­ka­pai­men hä­tään­tyy ja pa­ke­nee.

Oi­ke­an pai­me­nen tun­nis­taa sii­tä, et­tei hän jätä lam­pai­ta sil­loin, kun vaa­ra uh­kaa. Hän lait­taa oman hen­ken­sä alt­tiik­si lam­pai­den puo­les­ta. Lam­pai­den on tun­nis­tet­ta­va oi­kea pai­men jo en­nen vaa­raa. Jos pai­me­nen teh­tä­vää hoi­taa palk­ka­pai­men, su­den käy­des­sä lau­man kimp­puun on jo lii­an myö­häis­tä. Lam­mas ei osaa puo­lus­taa it­se­ään, vaan on su­del­le help­po saa­lis. Susi myös ha­jot­taa lau­man.

Ar­mo suo­je­lee

Pää­si­äi­sen jäl­keen ope­tus­lap­set pel­kä­si­vät, vaik­ka kir­joi­tuk­set oli­vat täyt­ty­neet. He oli­vat il­man Jee­sus­ta, yk­sin. Mi­ten rie­mul­li­nen oli Va­pah­ta­jan jäl­leen­nä­ke­mi­nen! To­del­lis­ta tur­vaa ih­mi­nen ei löy­dä täs­sä ajas­sa­kaan, jos us­kon koh­de on hu­kas­sa. Elä­vän us­kon kan­nal­ta Jee­suk­sen läs­nä­o­lo on rat­kai­se­va asia.

Kris­tuk­sen työ maa­il­mas­sa jat­kuu Py­hän Hen­gen työ­nä hä­nen seu­ra­kun­nas­saan (KO 44). Py­hän Hen­gen pa­pit ju­lis­ta­vat puh­das­ta evan­ke­liu­mia, joka on Kris­tuk­sen ää­ni maa­il­mas­sa. Jee­suk­sel­la on syn­tien an­teek­si­an­ta­mi­sen val­ta, jon­ka hän jät­ti kuo­le­man­sa jäl­keen Py­hän Hen­gen kaut­ta us­ko­vai­sil­le ih­mi­sil­le (Joh. 20:23). Val­taa ei voi ot­taa, vaan se an­ne­taan. An­teek­si­an­ta­muk­sen sana on kul­ke­nut ”us­kos­ta us­koon” (Room. 1:17).

Us­kon saar­na ei ole muut­tu­nut. Si­nua, ra­kas ys­tä­vä kut­su­taan Ju­ma­lan val­ta­kun­nan yh­tey­teen. Ju­ma­lan sa­nan mu­kaan au­tu­as ih­mi­nen on saa­nut syn­tin­sä an­teek­si maan pääl­lä (Ps. 32:1). Ju­ma­la joh­dat­taa et­si­vän ih­mi­sen ky­sy­mään ar­moa.

Ka­tu­val­le syn­ti­sel­le ju­lis­te­taan Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta ai­na kaik­ki syn­nit an­teek­si il­man eh­to­ja. Ar­moa ju­lis­te­taan ar­mon voi­min. Kun it­se saa pal­jon an­teek­si, ha­lu­aa myös an­taa an­teek­si ja ra­kas­taa. Ar­mo on lah­jaa, jos­ta lah­jan an­ta­ja tai­vaal­li­nen Ju­ma­la ot­taa kai­ken kun­ni­an. Ar­mo myös suo­je­lee pa­han maa­il­man kes­kel­lä ja sen tur­vin ih­mi­nen pää­see ker­ran ian­kaik­ki­seen elä­mään.

Jaak­ko Sääs­ki­lah­ti

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 6.4.2016.

Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti: Joh. 10:11–16

Bib­lia: Minä olen hyvä pai­men: hyvä pai­men an­taa hen­ken­sä lam­mas­ten edes­tä. Mut­ta pal­kol­li­nen, joka ei ole pai­men, ei­kä lam­paat ole hä­nen oman­sa: kuin hän nä­kee su­den tu­le­van, niin hän jät­tää lam­paat ja pa­ke­nee; ja susi raa­te­lee ja haas­kaa lam­paat. Mut­ta pal­kol­li­nen pa­ke­nee, sil­lä hän on pal­kol­li­nen, ei­kä tot­te­le lam­pais­ta. Minä olen hyvä pai­men, joka tun­nen oma­ni, ja minä tun­ne­taan myös omil­ta­ni, niin­kuin Isä mi­nun tun­tee, ja minä tun­nen Isän: ja pa­nen hen­ke­ni lam­mas­ten edes­tä. Mi­nul­la on myös mui­ta lam­pai­ta, jot­ka ei ole täs­tä lam­mas­huo­nees­ta: ne pi­tää mi­nun myös tän­ne saat­ta­man: ja he saa­vat kuul­la mi­nun ää­ne­ni; ja pi­tää ole­man yk­si lam­mas­huo­ne ja yk­si pai­men.

Raa­mat­tu 1992: Minä olen hyvä pai­men, oi­kea pai­men, joka pa­nee hen­ken­sä alt­tiik­si lam­pai­den puo­les­ta. Palk­ka­ren­ki ei ole oi­kea pai­men ei­vät­kä lam­paat hä­nen omi­aan, ja niin­pä hän näh­des­sään su­den tu­le­van jät­tää lau­man ja pa­ke­nee. Susi saa lam­paat saa­liik­seen ja ha­jot­taa lau­man, kos­ka palk­ka­pai­men ei vä­li­tä lam­pais­ta. Minä olen hyvä pai­men. Minä tun­nen lam­paa­ni ja ne tun­te­vat mi­nut, niin kuin Isä tun­tee mi­nut ja minä Isän. Minä pa­nen hen­ke­ni alt­tiik­si lam­pai­den puo­les­ta. Mi­nul­la on myös mui­ta lam­pai­ta, sel­lai­sia, jot­ka ei­vät ole täs­tä tar­has­ta, ja nii­tä­kin mi­nun tu­lee pai­men­taa. Ne kuu­le­vat mi­nun ää­ne­ni, ja niin on ole­va yk­si lau­ma ja yk­si pai­men.