Maal­li­set teh­tä­vät ja ajan­vie­te voi­vat kieh­toa ih­mis­tä niin, et­tä hän kiel­täy­tyy nii­den vuok­si vas­taa­not­ta­mas­ta kut­sun Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Kut­su voi ol­la kui­ten­kin ih­mi­sel­le ai­nut­ker­tai­nen.

Jee­sus oli vii­meis­tä ker­taa mat­kal­la Je­ru­sa­le­miin. Siel­lä hän­tä odot­ti ris­tin­kuo­le­ma. Ih­mi­set, jot­ka koh­ta­si­vat hä­net tuol­la mat­kal­la, kuu­li­vat vii­mei­sen ker­ran hä­nen ope­tus­taan ja nä­ki­vät vii­mei­sen ker­ran hä­nen tun­nus­te­kon­sa.

Jee­suk­sen kut­su­ma­na näil­lä ih­mi­sil­lä oli ”tu­han­nen taa­lan paik­ka” tul­la si­säl­le hä­nen val­ta­kun­taan­sa, Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Koh­ta tuo het­ki oli ohi, mah­dol­li­ses­ti kos­kaan enää pa­laa­mat­ta.

Jee­suk­sen seu­raa­mi­nen

Muu­an mies il­mai­si Jee­suk­sel­le ha­lun­sa läh­teä hä­nen seu­raan­sa. Oli­vat­ko tä­män ha­lun syn­nyt­tä­neet Jee­suk­sen tun­nus­te­ot vai kuul­tu ope­tus? Sitä ei ker­ro­ta. Mie­hel­lä oli tul­lut sel­lai­nen aja­tus, et­tä Jee­suk­sen seu­raa­mi­nen hä­nen val­ta­kun­tan­sa asuk­kaa­na on iha­na asia. Si­tä­hän se on.

Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on rau­han ja ilon val­ta­kun­ta. Sen asuk­kail­la on an­teek­si­an­ta­muk­sen seu­rauk­se­na sy­dä­mes­sään rau­ha ja ian­kaik­ki­sen elä­män toi­vo. Us­kon kaut­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­nan asuk­kaat ovat van­hurs­kai­ta eli Ju­ma­lal­le kel­vol­li­sia. Se on suu­rin­ta, mitä ih­mi­nen voi omis­taa.

Jee­sus kui­ten­kin muis­tut­taa mies­tä, et­tä tä­män iha­nuu­den li­säk­si hä­nen seu­raa­mi­sen­sa mer­kit­see ko­dit­to­muut­ta maa­il­mas­sa. Ke­tuil­la on luo­lan­sa ja tai­vaan lin­nuil­la pe­sän­sä, mut­ta Ih­mi­sen Po­jal­la ei ole paik­kaa, mi­hin pään­sä kal­lis­tai­si. Maa­il­ma hyl­jek­si hän­tä ja niin se te­kee hä­nen seu­raa­jil­leen­kin. ”Jos he per­hee­ni­sän­tää ovat sa­no­neet Beel­se­bu­lik­si, kuin­ka pal­joa enem­män hä­nen per­he­vä­ke­ään!” (Matt. 10:25.) Us­kon tie on ris­tin ja kil­voit­te­lun tie.

Vii­vyt­te­ly on koh­ta­lo­kas­ta

Toi­sel­le mat­kal­la koh­taa­mal­leen Jee­sus esit­ti kut­sun: ”Seu­raa mi­nua.” Mies suh­tau­tui kut­suun suo­pe­as­ti. Hän lu­pa­si läh­teä seu­raa­maan Jee­sus­ta, kun­han oli­si en­sin hau­dan­nut isän­sä. Tämä oli ve­ru­ke kut­sun hyl­kää­mi­seen. Jos isä oli kuol­lut, mies oli­si ol­lut hau­ta­jai­sis­sa, kos­ka maan ta­van mu­kaan hau­ta­jai­set tuli pi­tää sa­man päi­vä­nä. Isä siis vie­lä eli, ken­ties kau­an­kin. Vas­ta isän kuol­tua mies oli­si ol­lut val­mis te­ke­mään pa­ran­nuk­sen.

Jee­suk­sen mu­kaan vii­vyt­te­ly on koh­ta­lo­kas­ta. Huo­mi­ses­ta ku­kaan ei tie­dä, ei­kä sii­tä­kään, esi­te­tään­kö kut­su vie­lä toi­sen ker­ran. Sil­loin, kun kut­su kuu­luu, on otol­li­nen het­ki sen vas­taa­not­ta­mi­seen. Asi­oi­den hoi­ta­mi­nen saa odot­taa tai ne saa suo­rit­taa joku muu: ”An­na kuol­lei­den hau­da­ta kuol­leen­sa. Läh­de sinä ju­lis­ta­maan Ju­ma­lan val­ta­kun­taa.”

Jee­suk­sen neu­vo oli, et­tä en­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­ta ja sit­ten kaik­ki muu: ”Et­si­kää en­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kaut­tan­sa, niin myös kaik­ki tämä teil­le an­ne­taan” (Matt. 6:33).

Nä­ky­mä eteen­päin

Kol­mas­kin Jee­suk­sen koh­taa­mis­ta hen­ki­löis­tä oli val­mis liit­ty­mään Jee­suk­sen seu­raa­jiin, kun­han kä­vi­si en­sin hy­väs­te­le­mäs­sä ko­ti­vä­ken­sä. Ei­kö Jee­sus pi­tä­nyt tär­ke­ä­nä hy­viä suh­tei­ta omai­siin, kos­ka hän tor­juu mie­hen pyyn­nön? Ei sii­tä ol­lut ky­sy­mys. Hy­väs­te­ly­mat­kal­la mie­hen mie­li oli­si saat­ta­nut muut­tua. Ko­ti­vä­ki ei oli­si ken­ties tu­ke­nut hä­nen läh­tö­ään Jee­suk­sen seu­raan eli hy­väk­sy­nyt pa­ran­nuk­sen te­koa – he oli­si­vat eh­kä ha­lun­neet mie­hen muut­ta­van mie­len­sä.

Us­ko on ai­na hen­ki­lö­koh­tai­nen asia. Sen syn­nyt­tää Pyhä Hen­ki evan­ke­liu­min saar­nas­sa. Sil­loin kun sana on läs­nä, on oi­kea het­ki ot­taa se us­kol­la vas­taan.

Us­ko avaa nä­ky­mät eteen­päin. Au­ran kah­vois­ta pi­te­le­vä kyn­tö­mies kat­soo kiin­te­äs­ti eteen­sä, jot­ta py­syy oi­ke­as­sa suun­nas­sa. ”Vain tä­män voin sa­noa: jät­tä­en mie­les­tä­ni sen, mikä on ta­ka­na­päin, pon­nis­te­len sitä koh­ti, mikä on edes­sä. Juok­sen koh­ti maa­lia saa­vut­taak­se­ni voit­ta­jan pal­kin­non, pää­syn tai­vaa­seen.” (Fil. 3:13–14.)

Lu­paus täs­tä ja tu­le­vas­ta

Us­ko­vai­suus ei es­tä hoi­ta­mas­ta suh­tei­ta lä­hi­o­mai­siin ja kaik­kiin mui­hin­kin ih­mi­siin – päin­vas­toin. Us­ko­vai­se­na on eri­tyi­sen suu­ri halu säi­lyt­tää rak­kaus ja ys­tä­väl­li­set suh­teet niin lä­hi­o­mai­siin kuin mui­hin­kin ih­mi­siin. Sii­hen Ju­ma­lan ar­mo opet­taa ja an­taa voi­man.

Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on ian­kaik­ki­nen val­ta­kun­ta. Sen asuk­kaa­na us­ko­vai­sel­la on ian­kaik­ki­sen elä­män toi­vo. Jee­suk­sen seu­raa­mi­sel­la on sekä tä­män elä­män et­tä ian­kaik­ki­sen elä­män lu­paus.

Ai­mo Hau­ta­mä­ki

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 6.6.2018

Ku­vi­tus­ku­va: Lu­ki­jan kuva / Ar­to Lohi

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 9:57–62

Raa­mat­tu 1992

Kun he te­ki­vät tai­val­ta, muu­an mies sa­noi Jee­suk­sel­le: ”Minä seu­raan si­nua, min­ne iki­nä me­net­kin.” Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Ke­tuil­la on luo­lan­sa ja tai­vaan lin­nuil­la pe­sän­sä, mut­ta Ih­mi­sen Po­jal­la ei ole, mi­hin pään­sä kal­lis­tai­si.”

Erääl­le toi­sel­le Jee­sus sa­noi: ”Seu­raa mi­nua!” Tämä vas­ta­si: ”Her­ra, an­na mi­nun en­sin käy­dä hau­taa­mas­sa isä­ni.” Mut­ta Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”An­na kuol­lei­den hau­da­ta kuol­leen­sa. Läh­de sinä ju­lis­ta­maan Ju­ma­lan val­ta­kun­taa.”

Vie­lä eräs toi­nen sa­noi: ”Her­ra, minä seu­raan si­nua, mut­ta an­na mi­nun en­sin käy­dä hy­väs­te­le­mäs­sä ko­ti­vä­ke­ni.” Hä­nel­le Jee­sus vas­ta­si: ”Joka tart­tuu au­raan ja kat­soo taak­seen, ei ole so­pi­va Ju­ma­lan val­ta­kun­taan.”

BIB­LIA

Ja ta­pah­tui hei­dän va­el­tais­san­sa, et­tä yk­si tiel­lä sa­noi: minä seu­raan si­nua, ku­hun­kas ikä­nä me­net, Her­ra. Ja Je­sus sa­noi hä­nel­le: ke­tuil­la ovat luo­lat ja tai­vaan lin­nuil­la pe­sät; mut­ta ei ih­mi­sen Po­jal­la ole, ku­hun­ka hän pään­sä kal­lis­taa.

Mut­ta hän sa­noi toi­sel­le: seu­raa mi­nua! niin se sa­noi: Her­ra, sal­li mi­nun en­sin men­nä hau­taa­maan isää­ni. Niin Je­sus sa­noi hä­nel­le: an­na kuol­leet hau­da­ta kuol­lei­tan­sa; mut­ta mene sinä ja ju­lis­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­taa.

Ja toi­nen myös sa­noi: Her­ra, minä seu­raan si­nua, mut­ta sal­li mi­nun en­sin men­nä hy­väs­ti jät­tä­mään nii­tä, jot­ka ko­to­na­ni ovat. Mut­ta Je­sus sa­noi hä­nel­le: kuka ikä­nä kä­ten­sä au­raan las­kee ja taak­sen­sa kat­soo, ei se ole so­ve­li­as Ju­ma­lan val­ta­kun­taan.