Paas­to­nai­ka val­mis­taa mei­tä pää­si­äi­seen. Paas­to­na­jan 5. sun­nun­tai on tai­te­koh­ta, jos­ta al­kaa hil­jai­sen vii­kon lop­puun as­ti kes­tä­vä niin kut­sut­tu syvä paas­to­nai­ka. Täs­tä syys­tä ky­seis­tä päi­vää sa­no­taan myös kär­si­myk­sen sun­nun­taik­si.

Sy­vän paas­to­na­jan raa­ma­tun­lu­ku­kap­pa­lei­den kes­kei­se­nä si­säl­tö­nä ovat Jee­suk­sen kär­si­mi­nen ja kuo­le­ma sekä hä­nen vii­mei­set vai­heen­sa Je­ru­sa­le­mis­sa.

Pa­han val­ta

Jee­suk­sen syn­ty­es­sä juu­ta­lais­ten hal­lit­si­ja­na oli Roo­man va­sal­li­ku­nin­gas He­ro­des Suu­ri, joka tun­net­tiin tar­mok­kaa­na, mut­ta sa­mal­la val­lan­hi­moi­se­na ja vai­no­har­hai­se­na mie­he­nä. Hän sur­maut­ti kil­pai­li­joi­taan, jopa lä­hi­su­ku­lai­si­aan, ja pani toi­meen myös Mat­teuk­sen evan­ke­liu­mis­sa ker­ro­tun Bet­le­he­min las­ten­mur­han (Matt. 2:16–18).

He­ro­des Suu­ren po­jis­ta yk­si oli He­ro­des An­ti­pas. Jee­suk­sen jul­ki­sen toi­min­nan ai­ka­na hän hal­lit­si Ga­li­le­an ja Pe­re­an nel­jän­nes­ruh­ti­naa­na. He­ro­des An­ti­pas van­gi­tut­ti ja lo­pul­ta mes­taut­ti Jo­han­nes Kas­ta­jan. Kuul­tu­aan Jee­suk­sen toi­min­nas­ta hän al­koi pe­lä­tä, et­tä Jo­han­nes Kas­ta­ja oli nous­sut kuol­leis­ta (Matt. 14:1–12).

Näh­tä­väs­ti tä­hän yh­tey­teen liit­tyy Luuk­kaan ker­to­mus fa­ri­seuk­sis­ta, jot­ka tu­li­vat va­roit­ta­maan Jee­sus­ta: ”Läh­de pois tääl­tä, He­ro­des ai­koo tap­paa si­nut” (Luuk. 13:31). Teks­tiyh­tey­des­tä ei käy kui­ten­kaan il­mi, toi­mi­vat­ko fa­ri­seuk­set täs­sä Jee­suk­sen vil­pit­tö­mi­nä ys­tä­vi­nä vai oli­ko heil­lä vain taka-aja­tuk­se­na kar­kot­taa Jee­sus pois Ga­li­le­as­ta ja Pe­re­as­ta. Oli­vat­han fa­ri­seuk­set usein Jee­suk­sen kii­vaim­pia vas­tus­ta­jia.

He­ro­des­ten hen­ki­lö­ku­vis­sa pal­jas­tuu ka­rul­la ta­val­la ih­mi­sen pi­meä puo­li ja se, mitä pa­haa syn­ti saa ai­kaan. Tätä taus­taa vas­ten on hel­pom­paa ym­mär­tää Jee­suk­sen epä­koh­te­li­as vas­taus fa­ri­seuk­sil­le sekä sii­hen kät­ket­ty ver­taus.

Hal­lit­si­ja­na He­ro­dek­sen tuli ol­la oi­ke­a­mie­li­nen, mut­ta hän oli­kin mah­tai­le­va, epä­luu­loi­nen ja ka­va­la kuin ket­tu. Mi­kä­li va­roi­tuk­sen tuo­nei­den fa­ri­seus­ten omat mo­tii­vit oli­vat vil­pil­li­set, koh­dis­tui ket­tu­ver­taus myös hei­hin.

Toi­sen­lai­nen hal­lit­si­ja

Jee­sus­kin on hal­lit­si­ja. Hä­nen val­ta­kun­tan­sa on Ju­ma­lan val­ta­kun­ta, jos­sa hal­li­taan ar­mol­la ja to­tuu­del­la. Jee­suk­sel­la oli Ju­ma­lan an­ta­ma teh­tä­vä, ja sen hän oli suo­rit­ta­va lop­puun He­ro­dek­sen uh­kai­luis­ta huo­li­mat­ta. Jee­sus ei ol­lut kuin ket­tu, vaan Juu­dan lei­jo­na, joka aut­toi ja pa­ran­si ih­mi­siä. Nyt tä­hän työ­hön hä­nel­lä oli jäl­jel­lä enää vä­hän ai­kaa.

Ku­nin­gas Daa­vi­din val­lat­tua Je­ru­sa­le­min kau­pun­gin je­bu­si­lai­sil­ta sii­tä tuli Daa­vi­din oma kau­pun­ki. Hä­nen poi­kan­sa Sa­lo­mo ra­ken­si sin­ne Her­ral­le temp­pe­lin. Sii­tä as­ti tuo kau­pun­ki on mer­kin­nyt ää­ret­tö­män pal­jon is­ra­e­li­lai­sil­le, juu­ta­lai­sil­le. Näin oli myös Jee­suk­sen ai­ka­na. Temp­pe­li oli heil­le Ju­ma­lan asuin­si­jan ja Ju­ma­lan läs­nä­o­lon sym­bo­li.

Jee­suk­sen vii­mei­sen mat­kan pää­mää­rä oli Je­ru­sa­lem. Kau­pun­ki oli ot­ta­mas­sa vas­taan lu­vat­tua Mes­si­as­ta, Pe­las­ta­jaan­sa. Ju­ma­la oli tah­to­nut osoit­taa kan­sal­len­sa suu­rin­ta rak­kaut­ta ja huo­len­pi­toa sekä koo­ta sen niin kuin ka­na­e­mo poi­ka­set sii­pien­sä suo­jaan. Jee­sus kui­ten­kin tie­si, et­tä kau­pun­ki tor­jui­si hä­net. Siel­lä hän­tä odot­ti kuo­le­ma, niin kuin mui­ta­kin Her­ran pro­feet­to­ja Van­han tes­ta­men­tin ai­ka­na (2. Aik. 24:20–21; Jer. 26:20–23).

Pe­las­ta­jan tor­ju­mi­nen tuli ole­maan koh­ta­lo­kas­ta ei vain Je­ru­sa­le­min kau­pun­gil­le, vaan koko kan­sal­le. Et­sik­ko­ai­ka kul­ki ohi. Temp­pe­li­kin tu­hou­tui­si ei­kä ju­lis­tai­si enää Ju­ma­lan läs­nä­o­loa kan­san kes­kel­lä. Näin oli­si ole­va ai­na sii­hen saak­ka, kun­nes Jee­sus tu­li­si kirk­kau­den ku­nin­kaa­na.

Kär­si­myk­sen kä­sit­tä­mät­tö­myys

Syvä paas­to­nai­ka kut­suu py­säh­ty­mään as­kel as­ke­leel­ta Jee­suk­sen kär­si­mys­tiel­lä, kul­ke­maan lo­pul­ta Gol­ga­tal­le saak­ka, ris­tin ää­rel­le. Ih­mis­mie­li ky­se­lee, mik­si tämä kaik­ki. Ei­kö Ju­ma­la oli­si voi­nut val­mis­taa meil­le pe­las­tuk­sen jo­ten­kin yk­sin­ker­tai­sem­mal­la, in­hi­mil­li­sem­mäl­lä ta­val­la?

Jee­suk­sen kär­si­myk­sen ja ris­tin­kuo­le­man sa­lai­suus ei avau­du ih­mi­sym­mär­ryk­sel­lä. Ju­ma­la voi ava­ta sitä meil­le vain us­kon kaut­ta (Jes. 55: 8–9). Jee­suk­sen koko elä­män­teh­tä­vän täyt­ty­myk­se­nä oli ris­tin­kuo­le­ma, jos­sa val­mis­tet­tiin ian­kaik­ki­nen elä­mä hä­nen val­ta­kun­tan­sa asuk­kail­le.

Han­nu Oja­leh­to

Raa­ma­tun­koh­tia, joi­hin kir­joi­tus poh­jau­tuu:

5. paas­to­na­jan sun­nun­tai: Luuk. 13:31–35, Ps. 43: 2–5, Jes. 65:1–3, Ef. 2:12–16 Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 2.4.2014