Kun Jee­sus tuli maan pääl­le ih­mis­ten kes­kuu­teen, kaik­ki ei­vät suh­tau­tu­neet suo­pe­as­ti. Hän koki ko­via, mut­ta ne, jot­ka hä­neen us­koi­vat, sai­vat oi­keu­den Ju­ma­lan lap­seu­teen.

Lu­paus ih­mi­sek­si tu­le­vas­ta Ju­ma­las­ta on van­ha. Kun Ju­ma­la kar­kot­ti Ada­min ja Ee­van pa­ra­tii­sis­ta, he kuu­li­vat, kuin­ka Ju­ma­la pu­hut­te­li sie­lun­vi­hol­lis­ta: ”Kos­ka tä­män teit, olet ki­rot­tu – – Ih­mi­nen on is­ke­vä si­nun pää­si murs­kak­si, ja sinä olet is­ke­vä hän­tä kan­ta­pää­hän.” (1. Moos. 3:14–15.)

Vuo­si­tu­han­net ku­lui­vat, su­ku­pol­vet vaih­tui­vat, ja Jee­suk­sen odo­tus ih­mis­ten kes­kuu­des­sa jat­kui. Pit­kä odo­tus täyt­tyi en­sim­mäi­se­nä jou­lu­na: ”Minä il­moi­tan teil­le ilo­sa­no­man, suu­ren ilon koko kan­sal­le. Tä­nään on teil­le Daa­vi­din kau­pun­gis­sa syn­ty­nyt Va­pah­ta­ja. Hän on Kris­tus, Her­ra.” (Luuk. 2:10–11.)

Vir­ren­te­ki­jä on sa­noit­ta­nut ta­pah­tu­man kau­niis­ti. ”Kun hän syn­tyi tal­lin sei­meen, rat­kes tai­vas lau­la­maan. Kirk­kaat ää­net en­kel­ten soi­vat maas­sa ih­mis­ten. (VK 48:3.)

Niin täyt­tyi Ju­ma­lan suu­ri, en­sim­mäi­sil­le ih­mi­sil­le an­ta­ma lu­paus. Van­han lii­ton ajan pai­nu­es­sa il­taan Jo­han­nes Kas­ta­ja kat­se­li Ju­ma­lan lu­pauk­sen täyt­ty­mis­tä: ”Kat­so­kaa: Ju­ma­lan Ka­rit­sa, joka ot­taa pois maa­il­man syn­nin!” Hän myös tun­nus­ti Jee­suk­sen edel­tä­jäk­seen: ”Minä olen sen näh­nyt ja to­dis­tan, et­tä tämä mies on Ju­ma­lan Poi­ka” (Joh. 1:29, 34).

Lu­paus tuli täy­teen

Jo­han­nek­sel­la oli edel­lä kul­ki­jan teh­tä­vä. ”Hän tuli to­dis­ta­jak­si, to­dis­ta­maan va­los­ta, jot­ta kaik­ki us­koi­si­vat sii­hen. Ei hän it­se ol­lut tuo valo, mut­ta va­lon to­dis­ta­ja hän oli.” (Joh. 1:7–8.)

Vain har­vat nä­ki­vät puu­sep­pä-Joo­se­fin ja hä­nen puo­li­son­sa Ma­ri­an esi­kois­po­jas­sa Ju­ma­lan Ka­rit­san. Mut­ta ih­mi­set, jot­ka us­koi­vat sa­mal­la ta­val­la kuin Jo­han­nes, ym­mär­si­vät, et­tä Ju­ma­lan an­ta­ma lu­paus on nyt täyt­ty­nyt. ”Me saim­me kat­sel­la hä­nen kirk­kaut­taan, kirk­kaut­ta, jon­ka Isä ai­no­al­le Po­jal­leen an­taa. Hän oli täyn­nä ar­moa ja to­tuut­ta.” (Joh. 1:14.)

Ju­ma­lan Po­jan ai­ka ih­mis­ten kes­kuu­des­sa kes­ti virt­tä mu­kail­len hei­nil­tä här­kien kau­ka­lon, ris­til­le rin­nal­le ryö­vä­rin. Jo­han­nes to­te­aa Po­jas­ta, et­tä hän on ”to­del­li­nen valo, joka va­lai­see jo­kai­sen ih­mi­sen. Hän tuli omaan maa­il­maan­sa, mut­ta hä­nen oman­sa ei­vät ot­ta­neet hän­tä vas­taan. Mut­ta niil­le, jot­ka ot­ti­vat hä­net vas­taan, hän an­toi oi­keu­den tul­la Ju­ma­lan lap­sik­si, kai­kil­le, jot­ka us­ko­vat hä­neen.” (Joh. 1:12.)

Kan­san kiu­saa­ma

Kaik­ki ei­vät us­ko­neet Jee­suk­sen ole­van Ju­ma­lan Poi­ka. Je­sa­ja oli en­nus­ta­nut usei­ta vuo­si­sa­to­ja ai­em­min, kuin­ka Jee­sus on ”hyl­jek­sit­ty, ih­mis­ten tor­ju­ma, ki­pu­jen mies, sai­rau­den tut­ta­va, jos­ta kaik­ki kään­si­vät kat­seen­sa pois” (Jes. 53:3). Je­sa­jan kir­jees­sä (53:7–8) lu­kee, kuin­ka ”Hän­tä pii­nat­tiin ja hän alis­tui sii­hen, hä­net van­git­tiin, tuo­mit­tiin ja vie­tiin pois, kuka hä­nen kan­sas­taan vä­lit­ti sii­tä?” Kaik­ki ta­pah­tui ”kan­san­sa rik­ko­mus­ten täh­den” (Jes. 53:8).

Jee­suk­sen ol­les­sa ris­til­lä ryö­vä­rin vie­res­sä Mat­teus kir­joit­taa evan­ke­liu­mis­saan, et­tä ”sa­dan­pääl­lik­kö ja mie­het, jot­ka hä­nen kans­saan var­ti­oi­vat Jee­sus­ta, nä­ki­vät maan va­vah­te­lun ja kai­ken, mitä ta­pah­tui, he sa­noi­vat; ’Tämä oli to­del­la Ju­ma­lan Poi­ka’” (Matt. 27:54).

Ih­mi­sek­si tul­lut Kris­tus asui ja eli kan­san­sa ar­jes­sa ja juh­las­sa noin 33–34 vuot­ta. Hy­väs­ti­jä­tön het­kel­lä hän lu­pa­si, et­tei jätä omi­aan or­voik­si, vaik­ka me­nee­kin Isän luok­se tai­vaa­seen. ”Minä kään­nyn Isä­ni puo­leen ja Hän an­taa teil­le toi­sen puo­lus­ta­jan, joka on kans­san­ne ikui­ses­ti. Tämä puo­lus­ta­ja on To­tuu­den Hen­ki. Te tun­net­te Hä­net, sil­lä hän on luo­nan­ne ja py­syy teis­sä.” (Joh. 14:16–17.)

Kan­nat­taa ko­koon­tua yh­teen hä­nen ni­mes­sään, sil­lä hän on edel­leen lu­pauk­sen­sa mu­kaan siel­lä, mis­sä hä­nen oman­sa ovat. ”Mis­sä kak­si tai kol­me on kool­la mi­nun ni­mes­sä­ni, siel­lä minä olen hei­dän kes­kel­lään” ja ”Minä olen tei­dän kans­san­ne kaik­ki päi­vät maa­il­man lop­puun as­ti.” (Matt. 18: 20; 28:20.)

Jou­ni Le­so­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 19.12.2018

Kuva: A.-L. S.

Jou­lu­päi­vä, Sana tuli li­hak­si

Raa­mat­tu 1992: Alus­sa oli Sana. Sana oli Ju­ma­lan luo­na, ja Sana oli Ju­ma­la. Jo alus­sa Sana oli Ju­ma­lan luo­na. Kaik­ki syn­tyi Sa­nan voi­mal­la. Mi­kään, mikä on syn­ty­nyt, ei ole syn­ty­nyt il­man hän­tä. Hä­nes­sä oli elä­mä, ja elä­mä oli ih­mis­ten valo. Valo lois­taa pi­mey­des­sä, pi­meys ei ole saa­nut sitä val­taan­sa.

Tuli mies, Ju­ma­lan lä­het­tä­mä, hä­nen ni­men­sä oli Jo­han­nes. Hän tuli to­dis­ta­jak­si, to­dis­ta­maan va­los­ta, jot­ta kaik­ki us­koi­si­vat sii­hen. Ei hän it­se ol­lut tuo valo, mut­ta va­lon to­dis­ta­ja hän oli. To­del­li­nen valo, joka va­lai­see jo­kai­sen ih­mi­sen, oli tu­los­sa maa­il­maan. Maa­il­mas­sa hän oli, ja hä­nen kaut­taan maa­il­ma oli saa­nut syn­tyn­sä, mut­ta se ei tun­te­nut hän­tä. Hän tuli omaan maa­il­maan­sa, mut­ta hä­nen oman­sa ei­vät ot­ta­neet hän­tä vas­taan. Mut­ta kai­kil­le, jot­ka ot­ti­vat hä­net vas­taan, hän an­toi oi­keu­den tul­la Ju­ma­lan lap­sik­si, kai­kil­le, jot­ka us­ko­vat hä­neen. He ei­vät ole syn­ty­neet ve­res­tä, ei­vät ruu­miin ha­lus­ta, ei­vät mie­hen tah­dos­ta, vaan Ju­ma­las­ta.

Sana tuli li­hak­si ja asui mei­dän kes­kel­läm­me. Me saim­me kat­sel­la hä­nen kirk­kaut­taan, kirk­kaut­ta, jon­ka Isä ai­no­al­le Po­jal­le an­taa. Hän oli täyn­nä ar­moa ja to­tuut­ta.

Bib­lia:Alus­sa oli sana, ja se Sana oli Ju­ma­lan ty­kö­nä, ja Ju­ma­la oli se Sana. Tämä oli alus­sa Ju­ma­lan ty­kö­nä. Kaik­ki ovat sen kaut­ta teh­dyt, ja il­man sitä ei ole mi­tään teh­ty, joka teh­ty on. Hä­nes­sä oli elä­mä, ja elä­mä oli ih­mis­ten val­keus, Ja val­keus pais­taa pi­mey­des­sä, jota ei pi­meys kä­sit­tä­nyt.

Yk­si mies oli lä­he­tet­ty Ju­ma­lal­ta, jon­ka nimi oli Jo­han­nes: Se tuli val­keu­des­ta to­dis­ta­maan, et­tä kaik­ki us­koi­si­vat hä­nen kaut­tan­sa. Ei hän ol­lut val­keus, mut­ta hän oli lä­he­tet­ty val­keu­des­ta to­dis­ta­maan. Se oli to­ti­nen val­keus, joka va­lis­taa kaik­ki ih­mi­set, jot­ka maa­il­maan tu­le­vat; Se oli maa­il­mas­sa, ja maa­il­ma oli hä­nen kaut­tan­sa teh­ty, ja ei maa­il­ma hän­tä tun­te­nut. Hän tuli omil­len­sa, ja ei hä­nen oman­sa hän­tä ot­ta­neet vas­taan, Mut­ta niil­le, jot­ka hä­nen ot­ti­vat vas­taan, an­toi hän voi­man Ju­ma­lan lap­sik­si tul­la, jot­ka us­ko­vat hä­nen ni­men­sä pääl­le, Jot­ka ei ve­res­tä ei­kä li­han tah­dos­ta ei myös mie­hen tah­dos­ta, mut­ta Ju­ma­las­ta syn­ty­neet ovat.

Ja Sana tuli li­hak­si ja asui mei­dän se­as­sam­me, (ja me näim­me hä­nen kun­ni­an­sa niin­kuin ai­no­an Po­jan kun­ni­an Isäs­tä,) täyn­nä ar­moa ja to­tuut­ta.