Jee­sus nos­taa esil­le Ju­ma­lan rak­kau­den ih­mis­tä koh­taan, mut­ta osoit­taa sa­nan­sa rak­kau­den vaa­li­mi­ses­ta eri­tyi­ses­ti omil­leen.

Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti ker­too, kuin­ka Jee­sus vii­me het­kil­lään kes­kit­tyi ope­tus­lap­siin­sa ja hei­dän roh­kai­se­mi­seen­sa, niin et­tä he säi­lyi­si­vät hä­nen omi­naan pit­kä­per­jan­tain ko­et­te­le­muk­sis­sa ja kai­kis­sa vai­heis­sa elä­män­sä lop­puun as­ti. Jee­sus vie­lä ker­ran muis­tut­ti, mitä tai­vaan kan­sa­lai­se­na maa­il­mas­sa elä­mi­nen on. Se on tais­te­lua, mut­ta en­nen kaik­kea tur­val­lis­ta iloa ja tai­vaal­li­sen rak­kau­den osal­li­suut­ta.

Kak­siu­lot­tei­nen rak­kaus

Ju­ma­lan rak­kaus on niin suur­ta, et­tä se koh­dis­tuu koko maa­il­maan. Jo­kai­nen ih­mi­nen on Ju­ma­lal­le ra­kas. Ju­ma­lan ja Jee­suk­sen muut­tu­ma­ton tah­to on, et­tei yk­si­kään ih­mi­nen jou­tui­si ka­do­tuk­seen vaan pe­ri­si ian­kaik­ki­sen elä­män (Joh. 3:16).

Täs­tä tah­to­ti­las­ta huo­li­mat­ta Je­sa­jan ko­ke­mus oli tut­tu myös Jee­suk­sel­le niin kuin se on tä­män ajan us­ko­vil­le: ”Kuka us­koo mei­dän sa­no­mam­me?” (Jes. 53:1). Pie­ni on ai­na ol­lut us­ko­vien jouk­ko, mut­ta Ju­ma­lal­le kor­vaa­mat­to­man ra­kas. Tä­män jou­kon jä­se­net on yh­dis­tet­ty yh­teen rak­kau­den si­teel­lä, joka on vuo­da­tet­tu sy­dä­miin Py­hän Hen­gen kaut­ta (Room. 5:5).

Rak­kau­des­sa on kak­si ulot­tu­vuut­ta. Sen en­sim­mäi­nen ulot­tu­vuus on yl­hääl­tä alas: Ju­ma­lan rak­kaus Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa hä­nen omiin­sa. Jee­sus ke­hot­taa omi­aan py­sy­mään hä­nen rak­kau­des­saan niin kuin hän py­syy Isän rak­kau­des­sa.

Rak­kau­den toi­nen ulot­tu­vuus py­syt­te­lee maa­ja­las­sa; Jee­sus ke­hot­taa ope­tus­lap­si­aan ra­kas­ta­maan toi­si­aan. Mer­ki­tyk­sel­lis­tä lie­nee se, et­tä jo pel­käs­tään ly­hy­es­sä jää­hy­väis­pu­heen kat­kel­mas­sa tuo ke­ho­tus tois­tuu kah­teen ker­taan ja li­säk­si use­aan ot­tee­seen sa­man pu­heen muis­sa yh­teyk­sis­sä.

Jo­han­nes pa­laa Jee­suk­sen ope­tuk­seen epis­to­las­saan ja muis­tut­taa rak­kau­den läh­tö­koh­das­ta ja sen vai­ku­tuk­ses­ta:

”Sii­nä on rak­kaus – ei sii­nä, et­tä me olem­me ra­kas­ta­neet Ju­ma­laa, vaan sii­nä, et­tä hän on ra­kas­ta­nut mei­tä ja lä­het­tä­nyt Poi­kan­sa mei­dän syn­tiem­me so­vi­tuk­sek­si. Rak­kaat ys­tä­vät! Kun Ju­ma­la on mei­tä näin ra­kas­ta­nut, tu­lee mei­dän­kin ra­kas­taa toi­si­am­me.” (1. Joh. 4:10–11.)

Us­ko­vien vä­li­nen rak­kaus on myös tun­to­merk­ki – ai­van kuin me­ren pi­mey­des­sä lois­ta­va ma­ja­kan valo, jota koh­ti tur­vaa et­si­vä voi maa­il­man myrs­ky­tes­sä suun­nis­taa. En­nen muu­ta rak­kaus on side, joka yh­dis­tää jo­kai­sen us­ko­van toi­nen toi­seen­sa Kris­tuk­sen seu­ra­kun­ta­ruu­miis­sa. Toi­saal­ta rak­kau­den säi­lyt­tä­mi­nen on myös jo­ka­päi­väis­tä kil­voit­te­lua it­ses­säm­me ole­via syn­nin vai­ku­tuk­sia vas­taan.

Iloa ja ys­tä­vyyt­tä

Jee­suk­seen seu­raa­jien mat­ka­va­rus­tee­na on ilo, jon­ka Jee­sus an­taa. Suu­rin ilon läh­de on pa­ras ys­tä­vä, Jee­sus, ja se, et­tä nimi on elä­män kir­jas­sa (Luuk. 10:20).

Myös ys­tä­vät ovat ilon läh­de. Sel­lai­sia he ovat tur­mel­tu­nei­na ih­mi­si­nä­kin. Kuin­ka pal­jon suu­rem­pi ilon läh­de on­kaan Jee­sus, joka va­rauk­set­ta ja eh­doit­ta ot­taa mei­dät ys­tä­vik­seen ja uh­raa kaik­ken­sa mei­dän edes­täm­me. ”Suu­rem­paa rak­kaut­ta ei ku­kaan voi osoit­taa, kuin et­tä an­taa hen­ken­sä ys­tä­vien­sä puo­les­ta” (Joh. 15:13).

Ys­tä­vyy­teen kuu­luu luot­ta­mus. Hy­väl­le ys­tä­väl­le voi us­koa suu­ren­kin sa­lai­suu­den. Jee­suk­sen ys­tä­vyys on niin sy­vää, et­tä hän us­koo omil­leen kai­ken sen, mitä hän on Isäl­tään kuul­lut (Joh. 15:15). Myös hä­neen, Va­pah­ta­jaan, saa hä­nen oman­sa luot­taa täy­sin ja ja­kaa kaik­ki asi­at ja kuor­mat­kin hä­nen kans­saan (Matt. 11:28).

Liik­keel­le Jee­suk­sen ni­men tur­vin

Jee­sus on kut­su­nut oman­sa val­ta­kun­tan­sa lä­het­ti­läik­si. Hän muis­tut­taa: ”Et­te te va­lin­neet mi­nua, vaan minä va­lit­sin tei­dät” (Joh. 15:16). Tä­män ar­mon osal­li­suus on myös kuu­li­ai­suut­ta kut­su­jal­le. Se saa Jee­suk­sen omat läh­te­mään liik­keel­le ja kan­ta­maan hy­viä he­del­miä: rak­kaut­ta, iloa, ys­tä­väl­li­syyt­tä.

Jee­suk­sen seu­raa­jil­la yh­te­nä tär­ke­ä­nä mat­ka­va­rus­tuk­se­na on ru­kouk­sen lah­ja ja Jee­suk­sen an­ta­ma lu­paus: ”Isä an­taa teil­le kai­ken, mitä mi­nun ni­mes­sä­ni hä­nel­tä pyy­dät­te” (Joh. 15:16). Pal­jon lu­vat­tu, mut­ta tot­ta! Jee­sus tur­vaa omien­sa mat­kaa myös ru­kouk­sen vä­li­tyk­sel­lä. Hä­nen ni­meen­sä ru­koil­les­saan ih­mi­nen tun­nus­taa oman va­ja­vai­suu­ten­sa ja val­tuut­taa Jee­suk­sen huo­leh­ti­maan sil­loin­kin, kun pyyn­töi­hin liit­tyy tai­vas­mat­kaa vaa­ran­ta­via asi­oi­ta. Ru­kouk­siin saa liit­tää mu­kaan Jee­suk­sen an­ta­man esi­mer­kin ja ope­tuk­sen: ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si (Matt. 26:39, Matt. 6:10).

Sep­po Jo­ke­lai­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 25.4.2018

Ku­vi­tus­ku­va: H.H.