JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Sana sunnuntaiksi

Kaik­ki on mah­dol­lis­ta us­ko­val­le

Päivämies
Sana sunnuntaiksi
12.3.2017 7.00

Juttua muokattu:

1.1. 11:12
2020010111123520170312070000

Isän hätä ajoi hä­net et­si­mään apua po­jal­leen. Hä­nen ai­noa poi­kan­sa (Luuk. 9:38) oli va­ka­vas­ti sai­ras.

Ai­ka ajoin sai­raus vai­kut­ti po­jas­sa sen, et­tä hän kuo­la­si, ki­ris­te­li ham­pai­taan ja meni ai­van jäy­käk­si. Toi­si­naan sai­raus ai­heut­ti kou­ris­tuk­sia ja kie­ris­ke­lyä maas­sa. Mo­nen­lai­seen vaa­raan­kin sai­raus vei po­jan. Jos­kus se heit­ti hä­net ve­teen, jos­kus tu­leen.

Po­jal­la oli ol­lut täl­lai­nen vai­va pie­nes­tä pi­tä­en. Isän tul­kin­nan mu­kaan tä­män ai­heut­ti po­jas­sa vai­kut­ta­va myk­kä ja paha hen­ki. Sen ta­voit­tee­na oli saa­da poi­ka ta­pe­tuk­si

(Mark. 9:22).

Lap­sen sai­raus on ai­na va­ka­va asia van­hem­mil­le. Se ai­heut­taa huol­ta ja hä­tää ja voi val­vot­taa öi­sin. Apua et­si­tään kai­kis­ta mah­dol­li­sis­ta pai­kois­ta sai­rau­den va­ka­vuu­des­ta riip­pu­en.

Luon­nol­li­sen sai­rau­den li­säk­si suur­ta mur­het­ta ja huol­ta ai­heut­taa myös se, jos pa­han hen­ki on vie­rot­ta­mas­sa omaa ra­kas­ta las­ta us­ko­mi­sen tiel­tä. Pa­han hen­gen, sie­lun­vi­hol­li­sen, ta­voit­tee­na on ”tap­paa” – riis­tää syn­nin kaut­ta us­kon lah­ja ja Ju­ma­lan lap­seus.

Ope­tus­las­ten tai­dot ei­vät riit­tä­neet

Ope­tus­las­ten tai­dot ei­vät riit­tä­neet vas­taa­maan isän avun­pyyn­töön. Isä oli tuo­nut poi­kan­sa en­sin ope­tus­las­ten pa­ran­net­ta­vak­si. Hän oli il­mei­ses­ti kuul­lut ja eh­kä näh­nyt­kin, kuin­ka ope­tus­lap­sil­la­kin oli voi­ma pa­ran­taa eri­lai­sia sai­rauk­sia.

Lä­het­tä­es­sään omi­an­sa val­ta­kun­tan­sa työ­hön Jee­sus an­toi heil­le voi­man ja val­lan: ”Pa­ran­ta­kaa sai­rai­ta, he­rät­tä­kää kuol­lei­ta, puh­dis­ta­kaa spi­taa­li­sia ja aja­kaa pois pa­ho­ja hen­kiä. Lah­jak­si olet­te saa­neet, lah­jak­si an­ta­kaa.” (Matt. 10:8.) Muun mu­as­sa Pie­ta­ri pa­ran­si syn­ty­mäs­tään saak­ka ram­pa­na ol­leen mie­hen ol­les­saan mat­kal­la temp­pe­liin Jee­suk­sen ylös­nou­se­mi­sen jäl­keen (Ap. t. 3:7–8).

Täl­lä ker­taa ope­tus­lap­set ei­vät kui­ten­kaan ky­en­neet pa­ran­ta­maan poi­kaa ei­vät­kä pääs­tä­mään hän­tä pa­han hen­gen val­las­ta. On ti­lan­tei­ta, jois­sa us­ko­vai­nen­kin jou­tuu tun­nus­ta­maan osaa­mat­to­muu­ten­sa ja voi­mat­to­muu­ten­sa sekä ajal­li­sen sai­rau­den et­tä sie­lun­vi­hol­li­sen voi­man edes­sä.

Us­ko Jee­suk­seen toi avun

Isä toi poi­kan­sa Jee­suk­sen luo. Jee­sus vas­ta­si isäl­le: ”Kaik­ki on mah­dol­lis­ta sil­le, joka us­koo.” Po­jan sai­raus vei isän­kin hen­ki­lö­koh­tai­sen us­kon ää­rel­le. Hän huu­si ”Minä us­kon! Au­ta mi­nua epä­us­kos­sa­ni!”

Poi­ka tuo­tiin Jee­suk­sen luok­se. Hän käs­ki saas­tais­ta hen­keä sa­no­en: ”Myk­kä ja kuu­ro hen­ki, minä käs­ken si­nua: läh­de po­jas­ta älä­kä enää mene hä­neen!” Sit­ten Jee­sus tart­tui poi­kaa kä­des­tä ja aut­toi hä­net jal­keil­le ja tämä nou­si. Isä sai poi­kan­sa ter­vee­nä ta­kai­sin. Oli­han se ilon asia.

Ru­kouk­sel­la ja paas­tol­la

Jäl­ki­kes­kus­te­luis­sa ope­tus­lap­set ky­syi­vät Jee­suk­sel­ta, mik­si he ei­vät ky­en­neet aja­maan pa­haa hen­keä pois po­jas­ta. Jee­sus vas­ta­si, et­tä tätä la­jia ei saa pois muu­toin kuin ru­kouk­sel­la ja paas­tol­la.

Evan­ke­lis­ta Mat­teus täy­den­tää tätä Mar­kuk­sen muis­tiin mer­kit­se­mää vas­taus­ta Jee­suk­sen sa­noil­la ”Kos­ka teil­lä on niin vä­hän us­koa – – Jos teil­lä oli­si us­koa edes si­na­pin­sie­me­nen ver­ran, te voi­sit­te sa­noa täl­le vuo­rel­le: ’Siir­ry tääl­tä tuon­ne’, ja se siir­tyi­si. Mi­kään ei oli­si teil­le mah­do­ton­ta.”(Matt. 17:19–20.)

On asi­oi­ta, joi­den edes­sä on to­det­ta­va oma voi­mat­to­muus ja osaa­mat­to­muus. Usein vai­kei­den asi­oi­den koh­da­tes­sa luot­ta­mus Ju­ma­laan­kin hor­juu. Ei ai­na jak­sa us­koa Ju­ma­las­ta hy­vää. Saat­taa näyt­tää jopa sil­tä, et­tä Ju­ma­la on hy­län­nyt an­ta­es­saan niin kä­sit­tä­mät­tö­män suu­ria ko­et­te­le­muk­sia. Ju­ma­lan vii­sau­den edes­sä jääm­me mo­nes­ti sa­nat­to­mik­si.

Vä­häi­nen us­ko riit­tää

Vä­häi­sel­lä us­kol­la pe­ri­tään tai­vas, kun se on Ju­ma­lan Po­jan an­ta­maa us­koa. Mut­ta tai­vaan val­ta­kun­nan asuk­kai­na­kin jou­dum­me tun­nus­tau­tu­maan mo­nis­sa asi­ois­sa epäi­le­vik­si mat­ka­mie­hik­si.

Ar­jen ko­et­te­le­muk­sis­sa ja sie­lun­vi­hol­li­sen tuo­mis­sa vai­vois­sa us­ko käy vä­häk­si. Sil­ti on lupa luot­taa Ju­ma­lan sa­nan roh­kai­se­viin lu­pauk­siin ko­et­te­le­muk­sen päi­vi­nä: ”Heit­tä­kää kaik­ki mur­heen­ne hä­nen kan­net­ta­vak­seen, sil­lä hän pi­tää teis­tä huo­len” (1. Piet. 5:7).

Ai­mo Hau­ta­mä­ki

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 8.3.2017

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Mark. 9:17–29

Bib­lia

Niin yk­si kan­san se­as­ta vas­ta­si ja sa­noi: Mes­ta­ri, minä toin si­nun ty­kös poi­ka­ni, jol­la on myk­kä hen­ki. Ja kuin hän ru­pee hä­nen kimp­puun­sa, niin hän re­pe­lee hän­tä, ja hän vaah­tuu, ja ki­ris­te­lee ham­pai­tan­sa, ja kui­vet­tuu. Ja minä sa­noin si­nun ope­tus­lap­sil­les, et­tä he ajai­si­vat hä­nen ulos, ja ei he voi­neet. Niin hän vas­ta­si ja sa­noi: oi sinä us­ko­toin su­ku­kun­ta! kuin­ka kau­van mi­nun pi­tää ole­man tei­dän kans­san­ne? kuin­ka kau­van minä tei­tä kär­sin? Tuo­kaat hän­tä mi­nun ty­kö­ni. Ja he toi­vat sen hä­nen ty­kön­sä. Ja kuin hän näki hä­nen, re­päi­si koh­ta hen­ki hän­tä, ja hän lan­ke­si maa­han, ja kie­rit­te­li it­si­än­sä ja vaah­tui. Ja hän ky­syi hä­nen isäl­tän­sä: kuin­ka pal­jon ai­kaa sit­te on kuin tämä on hä­nel­le tul­lut? Hän sa­noi: lap­suu­des­ta; Ja hän heit­ti hä­nen usein tu­leen ja ve­siin, et­tä hän hu­kut­tais hä­nen. Mut­ta jos sinä jo­ta­kin voit, niin au­ta mei­tä ja ar­mah­da mei­dän pääl­lem­me. Niin sa­noi Je­sus hä­nel­le: jos sinä sen voit us­koa, kaik­ki ovat us­ko­vai­sel­le mah­dol­li­set. Ja koh­ta po­jan isä huu­si it­kien ja sa­noi: Her­ra, minä us­kon, au­ta mi­nun epä­us­ko­a­ni. Mut­ta kuin Je­sus sen näki, et­tä kan­sa yn­nä juok­si tykö, nuh­te­li hän sitä saas­tais­ta hen­keä, sa­no­en hä­nel­le: sinä myk­kä ja kuu­ro hen­ki! minä käs­ken si­nua, mene ulos hä­nes­tä, ja älä täs­te­des hä­nen si­säl­len­sä mene. Niin se huu­si ja re­pe­li ko­vin hän­tä, ja läk­si ulos. Ja se tuli niin­kuin kuol­lut, niin et­tä moni sa­noi: hän on kuol­lut. Mut­ta Je­sus tart­tui hä­nen kä­teen­sä ja nos­ti hä­nen, ja hän nou­si. Ja kuin hän oli huo­nee­seen men­nyt si­säl­le, ky­syi­vät hä­nen ope­tus­lap­sen­sa hä­nel­tä eri­nän­sä: mik­si em­me voi­neet hän­tä ajaa ulos? Ja hän sa­noi heil­le: tämä suku ei tai­da mil­lään muul­la kuin ru­kouk­sel­la ja paas­tol­la men­nä ulos.

Raa­mat­tu 1992

Eräs mies vä­ki­jou­kos­ta vas­ta­si hä­nel­le: "Opet­ta­ja, minä toin poi­ka­ni si­nun luok­se­si. Hä­nes­sä on myk­kä hen­ki. Se ot­taa hä­net val­taan­sa mis­sä vain. Se pais­kaa hä­net maa­han, ja hän kuo­laa ja ki­ris­te­lee ham­pai­taan ja me­nee ai­van jäy­käk­si. Pyy­sin, et­tä ope­tus­lap­se­si ajai­si­vat hen­gen pois, mut­ta ei heis­tä ol­lut sii­hen." Sil­loin Jee­sus sa­noi heil­le: "Voi tätä epä­us­kois­ta su­ku­pol­vea! Kuin­ka kau­an mi­nun on vie­lä ol­ta­va tei­dän kes­kuu­des­san­ne? Kuin­ka kau­an mi­nun pi­tää kes­tää tei­tä? Tuo­kaa poi­ka mi­nun luok­se­ni." He toi­vat po­jan Jee­suk­sen luo. Jee­suk­sen näh­des­sään hen­ki heti kou­ris­ti poi­kaa, ja tämä kaa­tui, kie­ris­ke­li maas­sa ja kuo­la­si. Jee­sus ky­syi po­jan isäl­tä: "Kuin­ka kau­an hä­nel­lä on ol­lut tämä vai­va?" "Pie­nes­tä pi­tä­en", vas­ta­si mies. "Hen­ki on mo­net ker­rat kaa­ta­nut hä­net, jopa tu­leen ja ve­teen, jot­ta sai­si hä­net ta­pe­tuk­si. Sää­li mei­tä ja au­ta, jos sinä jo­ta­kin voit!" "Jos voit?" vas­ta­si Jee­sus. "Kaik­ki on mah­dol­lis­ta sil­le, joka us­koo." Sil­loin po­jan isä heti huu­si: "Minä us­kon! Au­ta mi­nua epä­us­kos­sa­ni!" Kun Jee­sus näki, et­tä vä­keä tuli ai­na vain li­sää, hän käs­ki saas­tais­ta hen­keä sa­no­en: "Myk­kä ja kuu­ro hen­ki, minä käs­ken si­nua: läh­de po­jas­ta älä­kä enää mene hä­neen!" Hen­ki huu­si, kou­ris­ti poi­kaa ra­jus­ti ja läh­ti hä­nes­tä. Poi­ka jäi ma­kaa­maan elot­to­man nä­köi­se­nä, ja mo­net sa­noi­vat­kin: "Nyt hän kuo­li." Mut­ta Jee­sus tart­tui hän­tä kä­des­tä ja aut­toi hä­net jal­keil­le, ja hän nou­si. Kun Jee­sus sit­ten oli men­nyt si­sään ja vain ope­tus­lap­set oli­vat pai­kal­la, nämä ky­syi­vät hä­nel­tä: "Mik­si me em­me ky­en­neet aja­maan sitä hen­keä po­jas­ta?" Hän vas­ta­si: "Tätä la­jia ei saa läh­te­mään muul­la kuin ru­kouk­sel­la."

5.7.2020

Jee­sus sa­noo: "Mene, älä­kä enää tee syn­tiä." Joh. 8:11

Viikon kysymys