Toi­sen ad­vent­ti­sun­nun­tain ai­he on Kris­tuk­sen tu­le­mi­nen kun­ni­as­saan ai­ko­jen lo­pul­la. Ai­hee­seen liit­ty­vät päi­vän evan­ke­liu­min kak­si ly­hyt­tä Jee­suk­sen ver­taus­ta.

Pal­ve­li­jat val­miu­des­sa

Ver­tauk­sis­ta en­sim­mäi­nen on luon­teel­taan iloi­nen ja ker­too häis­tä pa­laa­vas­ta isän­näs­tä ja hän­tä odot­ta­vis­ta pal­ve­li­jois­ta. Pal­ve­li­joi­den val­miu­des­ta isän­nän vas­taa­not­ta­mi­seen ker­too muun mu­as­sa se, et­tä hei­dän öl­jy­lamp­pun­sa pa­loi­vat val­mii­na ja he va­lai­si­vat isän­näl­le tie­tä. Li­säk­si he oli­vat pi­tä­neet vaat­teen­sa vyö­tet­tyi­nä, jot­ta pit­kät vaat­tei­den lie­peet ei­vät hait­tai­si työs­ken­te­lyä isän­tää vas­taa­no­tet­ta­es­sa. Vaat­teet vyö­tet­tiin itä­mail­la myös mat­kal­le läh­det­tä­es­sä, ku­ten is­rae-li­lais­ten läh­ties­sä Egyp­tis­tä ja hei­dän muis­tel­les­saan tuo­ta läh­töä pää­si­äi­sa­te­ri­oil­la.

Ar­kie­lä­mäs­tä poik­ke­a­vaa Jee­suk­sen ver­tauk­ses­sa on se, et­tä isän­tä kut­suu­kin pal­ve­li­jan­sa pöy­tään ja al­kaa pal­vel­la hei­tä. Se viit­taa en­nen muu­ta us­kol­lis­ten pal­ve­li­joi­den pal­kit­se­mi­seen tu­le­vas­sa maa­il­mas­sa. Tuo pal­ve­lu to­teu­tuu kui­ten­kin myös täs­sä ajas­sa sil­loin, kun Kris­tus pal­ve­lee omi­aan sa­nal­la ja sak­ra­men­teil­la.

Pe­lo­kas­ta odo­tus­ta

Toi­nen ver­taus pai­not­taa en­sim­mäi­sen ta­voin Jee­suk­sen toi­sen tu­le­mi­sen ar­vaa­mat­to­muut­ta ja hen­gel­lis­tä val­vo­mis­ta. Sitä voi­si luon­neh­tia pe­lot­ta­vak­si, ker­too­han se var­kaan tu­le­mi­ses­ta ja mur­tau­tu­mi­ses­ta ta­loon pa­hois­sa ai­keis­sa.

Evan­ke­liu­mi­teks­tin jäl­keen tu­lee koh­ta, jos­sa Pie­ta­ri ver­tauk­sen jäl­keen ky­syy­kin Jee­suk­sel­ta: ”Her­ra, tar­koi­tat­ko näil­lä ver­tauk­sil­la kaik­kia vai ai­no­as­taan mei­tä?” Mik­si Pie­ta­ri ky­syi tätä? Joh­tui­ko se Her­ran päi­vän ver­taa­mi­ses­ta epä­toi­vot­tuun vie­raa­seen, var­kaa­seen, ja tuon päi­vän pe­lot­ta­vuu­des­ta?

Apos­to­li Paa­va­li muis­tut­taa kir­jees­sään tes­sa­lo­ni­ka­lai­sil­le myös Jee­suk­sen sa­no­neen Her­ran päi­vän tu­le­van kuin va­ras yöl­lä. Sen kir­jeen vas­taa­not­ta­jat­kin tie­si­vät. Ai­ka­mää­ris­tä ei siis tar­vit­se pu­hua.

Us­ko­vien ei tar­vit­se pe­lä­tä

Her­ran tu­le­mis­ta ei sil­ti tar­vit­se pe­lä­tä. Epä­us­koi­sil­le se päi­vä on pe­lot­ta­va mut­ta ei us­ko­vil­le: ”Mut­ta te, ys­tä­vät, et­te elä pi­mey­des­sä, ei­kä tuo päi­vä pää­se yl­lät­tä­mään tei­tä kuin va­ras. Te kaik­ki olet­te va­lon ja päi­vän lap­sia. Me em­me kuu­lu yöl­le em­me­kä pi­mey­del­le. Em­me siis saa nuk­kua niin kuin muut, vaan mei­dän on val­vot­ta­va ja py­syt­tä­vä rait­tii­na.” (1. Tess. 5:4–6.)

Jee­sus oli myös ai­em­min käs­ke­nyt omi­aan ole­maan pel­kää­mät­tä. ”älä pel­kää, pie­ni lau­ma­ni. Tei­dän Isän­ne on päät­tä­nyt an­taa teil­le val­ta­kun­nan.” (Luuk. 12:32.) Nämä Jee­suk­sen sa­nat myös tä­män päi­vän us­ko­vat saa­vat omis­taa koh­dal­leen. Jee­suk­sen pie­ni lau­ma odot­taa hän­tä us­kos­sa val­vo­en.

Pau­li Ki­vi­o­ja

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 4.12.2019

Ku­vi­tus­ku­va: Kari Ven­ga­sa­ho

Evan­ke­liu­mi (2. ad­vent­ti­sun­nun­tai): Luuk. 12:35–40

RAA­MAT­TU 1992:

Jee­sus sa­noo:

”Pi­tä­kää vaat­teen­ne vyö­tet­tyi­nä ja lamp­pun­ne pa­la­mas­sa. Ol­kaa niin kuin pal­ve­li­jat, jot­ka odot­ta­vat isän­tään­sä häis­tä val­mii­na heti avaa­maan oven, kun hän tu­lee ja kol­kut­taa. Au­tu­ai­ta ne pal­ve­li­jat, jot­ka hei­dän her­ran­sa pa­la­tes­saan ta­paa val­vo­mas­ta! To­ti­ses­ti: hän vyöt­täy­tyy, kut­suu hei­dät pöy­tään ja jää it­se pal­ve­le­maan hei­tä. Au­tu­ai­ta nuo pal­ve­li­jat, jos hän ta­paa hei­dät näin val­vo­mas­ta, tu­li­pa hän en­nen sy­dä­nyö­tä tai sen jäl­keen!

Ym­mär­rät­te­hän, et­tä jos ta­lon isän­tä tie­täi­si, minä yön tun­ti­na va­ras tu­lee, hän ei an­tai­si mur­tau­tua ta­loon­sa. Ol­kaa te­kin val­miit, sil­lä Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee het­kel­lä, jota et­te aa­vis­ta.”

BIB­LIA:

Ol­koon tei­dän ku­peen­ne vyö­te­tyt ja tei­dän kynt­ti­län­ne sy­ty­te­tyt. Ja ol­kaat te nii­den ih­mis­ten kal­tai­set, jot­ka odot­ta­vat Her­raan­sa häis­tä pa­la­ja­van: et­tä kuin hän tu­lee ja kol­kut­taa, niin he hä­nel­le avaa­vat. Au­tu­aat ovat ne pal­ve­li­at, jot­ka Her­ra tul­tu­an­sa löy­tää val­vo­mas­ta. To­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: hän son­nus­taa it­sen­sä ja aset­taa hei­dät ate­ri­oit­se­maan, ja tu­lee ja pal­ve­lee hei­tä. Ja jos hän tu­lee toi­ses­sa var­ti­os­sa, eli kol­man­nes­sa var­ti­os­sa tu­lee, ja näin löy­tää, au­tu­aat ovat ne pal­ve­lia. Mut­ta se tie­tä­käät, et­tä jos per­heen-isän­tä tie­täis, mil­lä het­kel­lä va­ras on tu­le­va, to­sin hän val­vois ei­kä sal­li­si huo­net­tan­sa kai­vet­taa. Sen­täh­den ol­kaat te myös val­miit: sil­lä, mil­lä het­kel­lä et­te luu­le­kaan, tu­lee Ih­mi­sen Poi­ka.