Juha Heik­ki­lä

Ope­tus­lap­sil­leen pi­tä­män­sä pit­kän jää­hy­väis­pu­heen jäl­keen Jee­sus aloit­ti ru­kouk­sen. Hän to­te­si het­ken­sä koit­ta­neen ja pyy­si, et­tä Isä kir­kas­tai­si Poi­kan­sa, jot­ta Poi­ka voi­si kir­kas­taa Isään­sä. Evan­ke­liu­mi­teks­tin kes­kei­nen sa­no­ma on Isän ja Po­jan yh­teys, Kris­tuk­sen ja hä­nen seu­raa­jien­sa yh­teys.

Teks­tin mu­kaan Ju­ma­la an­taa ih­mi­set Kris­tuk­sel­le. Raa­ma­tun mu­kai­nen pe­las­ta­va us­ko on täy­del­li­ses­ti Ju­ma­lan lah­ja (Joh. 1:12–13). Rat­kai­se­vaa ei ole ih­mi­sen ym­mär­rys, tah­to tai ky­vyt, vaan se, et­tä Ju­ma­la ar­mah­taa (Room. 9:16). Us­kon lah­ja saa­daan Ju­ma­lal­ta ja se säi­lyy Ju­ma­lan voi­mal­la. Kol­man­nen us­kon­kap­pa­leen se­li­tyk­sen mu­kaan Pyhä Hen­ki kut­suu Ju­ma­lan yh­tey­teen evan­ke­liu­min vä­li­tyk­sel­lä, an­taa evan­ke­liu­mis­sa syn­nit an­teek­si, syn­nyt­tää us­kon sekä py­hit­tää ja var­je­lee oi­ke­as­sa us­kos­sa. Pyhä Hen­ki myös he­rät­tää ker­ran kaik­ki kuol­leis­ta ja an­taa us­ko­vai­sil­le ian­kaik­ki­sen elä­män. Jee­sus sa­noi seu­raa­jil­leen: ”Et­te te va­lin­neet mi­nua, vaan minä va­lit­sin tei­dät” (Joh. 15:16).

Ju­ma­lan sa­nat

Raa­ma­tun mu­kaan us­ko tu­lee evan­ke­liu­min kuu­le­mi­ses­ta (Room. 10:17). Sen us­ko­mi­sen myö­tä us­kon lah­jan me­net­tä­nyt uu­des­ti­syn­tyy Ju­ma­lan lap­sek­si. Us­ko­va saa lah­jak­seen Kris­tuk­sen van­hurs­kau­den. Ope­tus­lap­set sekä kuu­li­vat Jee­suk­sen sa­nat et­tä ot­ti­vat ne vas­taan. Toi­sin sa­no­en he us­koi­vat, et­tä Jee­sus oli to­ti­nen Ju­ma­lan Poi­ka, joka tuli ih­mi­sek­si Py­hän Hen­gen vai­ku­tuk­ses­ta, so­vit­ti maa­il­man syn­nit, voit­ti kuo­le­man ja pe­las­taa näin hei­dät­kin ian­kaik­ki­seen elä­mään. Tätä sa­no­maa Jee­sus lä­het­ti ope­tus­lap­sen­sa vie­mään maa­il­mal­le. Sa­no­man kes­kei­sin si­säl­tö on an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi, jos­sa Ju­ma­lan van­hurs­kaus il­mes­tyy (Room. 1:16–17).

Ju­ma­lan sana si­säl­tää lu­pauk­sen ja pe­las­tuk­sen sa­nan, mut­ta sa­mal­la se on myös ase us­kon­kil­voi­tuk­ses­sa, ni­mit­täin Hen­gen miek­ka, joka so­pii tais­te­luun Pa­ho­lai­sen juo­nia vas­taan (Ef. 6:17).

Kris­tus on kir­kas­tet­tu val­ta­kun­nas­saan

Jee­sus ru­koi­li omien­sa puo­les­ta: ”Py­hi­tä hei­tä to­tuu­del­la­si. Si­nun sa­na­si on to­tuus. Niin­kuin sinä lä­he­tit mi­nut, niin olen mi­nä­kin lä­het­tä­nyt hei­dät”. Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­min mu­kaan Jee­sus lä­het­ti ope­tus­lap­sen­sa ju­lis­ta­maan Py­hän Hen­gen voi­mal­la an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mia (Joh. 20:21–23). Pyhä Hen­ki avaa oven Ju­ma­lan val­ta­kun­taan, Hy­vän Pai­me­nen lam­mas­huo­nee­seen. Evan­ke­liu­mi syn­nyt­tää us­kon, ja us­ko omis­taa Kris­tuk­sen van­hurs­kau­den ja sen mu­ka­na ian­kaik­ki­sen elä­män.

Maa­il­mas­sa Kris­tus on löy­det­tä­vis­sä hä­nen seu­ra­kun­nas­taan. Kris­tus ja hä­nen seu­ra­kun­tan­sa ovat erot­ta­mat­to­mat. Seu­ra­kun­ta on Kris­tuk­sen nä­ky­vä ruu­mis maa­il­mas­sa (1. Kor. 12:27; Ef. 5:29–30). Jee­suk­sen seu­raa­mi­sek­si on vält­tä­mä­tön­tä seu­ra­kun­nan yh­tey­teen pää­se­mi­nen ja sii­nä py­sy­mi­nen. Kun ih­mi­nen py­syy täs­sä yh­tey­des­sä, myös Kris­tuk­sen sana py­syy ih­mi­ses­sä. Joka tuos­ta yh­tey­des­tä läh­tee, hä­nel­le käy kuin vii­ni­puus­ta ir­ron­neel­le ok­sal­le: se vis­ka­taan tu­leen ja pa­laa po­rok­si (Joh. 15:5–7). Ajan­koh­tai­nen on Jee­suk­sen ke­ho­tus: Et­si­kää en­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­taa!

Kris­tus kir­kas­tuu sii­nä sa­nas­sa, jota hä­nen val­ta­kun­nas­saan ju­lis­te­taan. Sa­no­man ydin on an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi.

Kir­joi­tus on jul­kais­tu kir­jas­sa Evan­ke­liu­mi­pos­til­la 2, Toi­nen vuo­si­ker­ta, SRK 2010.

Evan­ke­liu­mi Joh. 17:6–10

Raa­mat­tu 1992: ”Minä olen il­moit­ta­nut si­nun ni­me­si niil­le ih­mi­sil­le, jot­ka va­lit­sit maa­il­mas­ta ja an­noit mi­nul­le. He oli­vat si­nun, ja sinä us­koit hei­dät mi­nul­le. He ovat ot­ta­neet omak­seen si­nun sa­na­si ja tie­tä­vät nyt, et­tä kaik­ki, min­kä olet mi­nul­le an­ta­nut, on tul­lut si­nul­ta. Kai­ken sen, min­kä olet pu­hut­ta­vak­se­ni an­ta­nut, minä olen pu­hu­nut heil­le, ja he ovat ot­ta­neet pu­hee­ni vas­taan. Nyt he tie­tä­vät, et­tä minä olen tul­lut si­nun luo­ta­si, ja us­ko­vat, et­tä sinä olet mi­nut lä­het­tä­nyt. ”Minä ru­koi­len hei­dän puo­les­taan. Maa­il­man puo­les­ta minä en ru­koi­le, vaan nii­den, jot­ka sinä olet mi­nul­le an­ta­nut, kos­ka he kuu­lu­vat si­nul­le. Kaik­ki, mikä on mi­nun, on si­nun, ja mikä on si­nun, on mi­nun, ja mi­nun kirk­kau­te­ni on tul­lut jul­ki heis­sä.

Bib­lia: Minä il­moi­tin si­nun ni­mes ih­mi­sil­le, jot­kas mi­nul­le maa­il­mas­ta an­noit: he oli­vat si­nun, ja mi­nul­le sinä ne an­noit, ja si­nun sa­nas he kät­ki­vät. He tie­si­vät nyt kaik­ki ole­van si­nus­ta, mit­kä sinä mi­nul­le an­noit. Sil­lä ne sa­nat, jot­ka sinä mi­nul­le an­noit, an­noin minä heil­le; ja he ne ot­ti­vat vas­taan, ja to­ti­ses­ti tun­si­vat mi­nun si­nus­ta läh­te­neen, ja us­koi­vat, et­tä sinä mi­nun lä­he­tit. Minä ru­koi­len hei­dän edes­tän­sä: en minä maa­il­man edes­tä ru­koi­le, vaan nii­den edes­tä, jot­ka sinä mi­nul­le an­noit, et­tä he ovat si­nun omas. Ja kaik­ki mi­nun oma­ni ovat si­nun, ja si­nun omas ovat mi­nun: ja minä olen kir­kas­tet­tu heis­sä.