Teri Hil­tu­nen

Jee­sus sel­vit­ti ky­sy­mys­ten avul­la ope­tus­lap­sil­taan, oli­ko heil­lä elä­vä us­ko oma­naan.

Jee­suk­sen ja ope­tus­las­ten kes­kus­te­lus­ta piir­tyy kuva apos­to­lin teh­tä­väs­tä. Jee­sus oli kut­su­nut jo­kai­sen ope­tus­lap­sis­taan hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti seu­raa­maan hän­tä. Hän an­toi ope­tus­lap­sil­leen myös teh­tä­vän lä­het­tä­es­sään hei­dät sa­nan­saat­ta­jik­seen. Tär­kein­tä apos­to­lin teh­tä­väs­sä on oma­koh­tai­nen us­ko.

Jee­sus oli ope­tus­las­ten­sa kans­sa Fi­lip­pok­sen Ke­sa­re­as­sa, poh­joi­ses­sa kau­ka­na Je­ru­sa­le­mis­ta. Jee­suk­sen toi­min­ta oli kään­ne­pis­tees­sä. Pa­luu­mat­ka koh­ti Je­ru­sa­le­mia oli al­ka­mas­sa.

Jee­sus lä­he­tys­työs­sä

Jee­sus oli to­teut­ta­mas­sa Ju­ma­lan lu­paus­ta, mis­tä Van­han Tes­ta­men­tin pro­fee­tat oli­vat en­nus­ta­neet. Ker­ran Jo­han­nes Kas­ta­jan ope­tus­lap­set ky­syi­vät Jee­suk­sel­ta: ”Olet­ko sinä se, jon­ka on mää­rä tul­la, vai pi­tää­kö mei­dän odot­taa tois­ta?” Jee­sus vas­ta­si: ”So­ke­at saa­vat nä­kön­sä ja ram­mat kä­ve­le­vät, spi­taa­li­set puh­dis­tu­vat ja kuu­rot kuu­le­vat, kuol­leet he­rä­te­tään hen­kiin ja köy­hil­le ju­lis­te­taan ilo­sa­no­ma.” (Matt. 11:2–5.)

Jee­sus oli pu­hu­tel­lut ih­mi­siä ja ke­hot­ta­nut hei­tä pa­ran­nuk­seen: ”Ai­ka on täyt­ty­nyt, Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on tul­lut lä­hel­le. Kään­ty­kää ja us­ko­kaa hyvä sa­no­ma.” (Mark. 1:15.) Jee­suk­sen rak­kaus ih­mi­siä koh­taan nä­kyi myös mon­ta ker­taa, kun hän aut­toi sai­rai­ta.

Mon­ta ih­met­tä­kin oli Jee­suk­sen te­ois­sa näh­ty. Hä­nen toi­min­tan­sa ta­voi­te oli, et­tä mah­dol­li­sim­man moni us­koi­si: Juu­ri nyt ovat lu­pauk­set täyt­ty­neet. Nyt on maan pääl­le tul­lut Va­pah­ta­ja.

Kuka on Ih­mi­sen Poi­ka?

Jee­sus esit­ti ope­tus­lap­sil­le kes­kus­te­lun avauk­sek­si ky­sy­myk­sen: ”Kuka Ih­mi­sen Poi­ka on? Mitä ih­mi­set hä­nes­tä sa­no­vat?”

On­ko Jee­suk­sen vies­ti men­nyt pe­ril­le? Mitä ih­mi­set ajat­te­le­vat hä­nes­tä? Ope­tus­las­ten vas­taus ku­va­si ih­mis­ten aja­tuk­sia: Ylei­ses­ti aja­tel­tiin, et­tä Jee­sus oli pro­feet­ta: Elia, Je­sa­ja tai Je­re­mia. Ih­mi­set kat­soi­vat, et­tä nämä pro­fee­tat oli kuo­le­man jäl­keen otet­tu suo­raan tai­vaa­seen ja he voi­vat pa­la­ta ta­kai­sin maan pääl­le.

Ih­mi­set nä­ki­vät työt, joi­ta Jee­sus oli teh­nyt, ja kuu­li­vat myös hä­nen ope­tuk­sen­sa. Mut­ta il­man us­koa Ih­mi­sen Poi­ka jäi vain mah­dol­li­ses­ti pro­fee­tak­si, joka on pa­lan­nut maan pääl­le. Vain elä­vä us­ko osoit­taa Jee­suk­sen elä­vän Ju­ma­lan po­jak­si.

Pie­ta­rin us­kon­tun­nus­tus

Jee­suk­sen jat­ko­ky­sy­mys oli osoi­tet­tu ope­tus­lap­sil­le hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti: ”En­tä te? Kuka minä tei­dän mie­les­tän­ne olen?”

Pie­ta­ri vas­ta­si Jee­suk­sel­le: ”Sinä olet Mes­si­as, elä­vän Ju­ma­lan poi­ka.” Pie­ta­rin vas­taus si­säl­si jopa enem­män kuin Jee­sus ky­syi. Vas­tauk­ses­saan Pie­ta­ri tun­nus­ti Jee­suk­sen ole­van pro­feet­to­jen en­nus­ta­ma Mes­si­as, Va­pah­ta­ja, joka täyt­tää Ju­ma­lan an­ta­man lu­pauk­sen.

Pie­ta­rin us­ko ei tu­keu­tu­nut sii­hen, mitä ih­mi­set ajat­te­le­vat Jee­suk­ses­ta. Hä­nen vas­tauk­sen­sa oli ai­to us­kon tun­nus­tus, joka pe­rus­tui Ju­ma­lan il­moi­tuk­seen. ”Tätä ei si­nul­le ole il­moit­ta­nut liha ei­kä veri, vaan mi­nun Isä­ni, joka on tai­vais­sa.”

Jee­sus lau­sui tun­nus­tuk­sen Pie­ta­rin us­kos­ta: ”Sinä olet Pie­ta­ri, ja täl­le kal­li­ol­le minä ra­ken­nan kirk­ko­ni.” Jee­sus ra­ken­taa it­se seu­ra­kun­tan­sa. Seu­ra­kun­ta ra­ken­tuu elä­vis­tä ki­vis­tä, Pie­ta­rin kans­sa sa­mal­la ta­val­la us­ko­vis­ta ih­mi­sis­tä.

Jee­sus on sen ra­ken­nuk­sen kul­ma­ki­vi, luja pe­rus­ta. Paa­va­li kir­joit­ti efe­so­lai­sil­le: ”Te olet­te ki­viä sii­nä ra­ken­nuk­ses­sa, jon­ka pe­rus­tuk­se­na ovat apos­to­lit ja pro­fee­tat ja jon­ka kul­ma­ki­ve­nä on it­se Kris­tus Jee­sus” (Ef. 2:20).

Tai­vaan val­ta­kun­nan avai­met

Lo­puk­si Jee­sus pu­huu Pie­ta­ril­le tai­vaan val­ta­kun­nan avai­mis­ta: ”Minä olen an­ta­va si­nul­le tai­vaan val­ta­kun­nan avai­met. Min­kä sinä si­dot maan pääl­lä, se on si­dot­tu tai­vaas­sa, ja min­kä sinä va­pau­tat maan pääl­lä, se on myös tai­vais­sa va­pau­tet­tu.”

Jee­sus pu­hui ope­tus­lap­sil­leen myö­hem­min sa­mas­ta asi­as­ta: ”Ot­ta­kaa Pyhä Hen­ki. Jol­le te an­nat­te syn­nit an­teek­si, hä­nel­le ne ovat an­teek­si an­ne­tut.” Jee­suk­sen työ jat­kuu hä­nen seu­ra­kun­nas­saan Py­hän Hen­gen työ­nä.

Evan­ke­liu­mi: Joh. 8:2–11

Raa­mat­tu 1992: Var­hain aa­mul­la Jee­sus tuli taas temp­pe­liin. Hä­nen luok­seen ke­rään­tyi ih­mi­siä suu­rin jou­koin, ja hän is­tuu­tui ja opet­ti hei­tä.

Kes­ken kai­ken toi­vat lai­no­pet­ta­jat ja fa­ri­seuk­set pai­kal­le nai­sen, joka oli jou­tu­nut kiin­ni avi­o­ri­kok­ses­ta. He aset­ti­vat hä­net Jee­suk­sen eteen ja sa­noi­vat: ”Opet­ta­ja, tämä nai­nen on avi­on­rik­ko­ja, hä­net ta­vat­tiin it­se te­os­sa. Moo­ses on lais­sa an­ta­nut meil­le mää­räyk­sen, et­tä täl­lai­set on ki­vi­tet­tä­vä. Mitä sinä sa­not?” He pu­hui­vat näin pan­nak­seen Jee­suk­sen ko­e­tuk­sel­le ja saa­dak­seen sit­ten ai­heen syyt­tää hän­tä.

Mut­ta Jee­sus ku­mar­tui ja kir­joit­ti sor­mel­laan maa­han. Kun he tiuk­ka­si­vat hä­nel­tä vas­taus­ta, hän suo­ris­tau­tui ja sa­noi: ”Se teis­tä, joka ei ole teh­nyt syn­tiä, heit­tä­köön en­sim­mäi­sen ki­ven.” Hän ku­mar­tui taas ja kir­joit­ti maa­han. Jee­suk­sen sa­nat kuul­tu­aan he läh­ti­vät pois yk­si toi­sen­sa jäl­keen, van­him­mat en­sim­mäi­si­nä. Kan­san kes­kel­le jäi vain Jee­sus ja nai­nen. Jee­sus ko­hot­ti pään­sä ja ky­syi: ”Nai­nen, mis­sä ne kaik­ki ovat? Ei­kö ku­kaan tuo­min­nut si­nua?” ”Ei, her­ra”, nai­nen vas­ta­si. Jee­sus sa­noi: ”En tuo­mit­se mi­nä­kään. Mene, älä­kä enää tee syn­tiä.”

Bib­lia: Ja tuli var­hain huo­me­nel­tain jäl­leen temp­liin ja kaik­ki kan­sa tuli hä­nen ty­kön­sä, ja hän is­tui ja opet­ti hei­tä. Mut­ta kir­ja­nop­pi­neet ja Pha­ri­se­a­lai­set toi­vat vai­mon hä­nen ty­kön­sä huo­ruu­des­ta ote­tun kiin­ni. Ja kuin he oli­vat sen hä­nen eteen­sä aset­ta­neet, Sa­noi­vat he hä­nel­le: Mes­ta­ri, tämä vai­mo on läy­det­ty it­se työs­sä, kuin hän teki huo­rin. Mut­ta Mo­ses on lais­sa mei­tä käs­ke­nyt, et­tä sen­kal­tai­set ki­vil­lä sur­mat­tai­siin. Mi­täs sinä sa­not? Mut­ta sen he sa­noi­vat, kiu­sa­ten hän­tä, kan­taak­sen­sa hä­nen pääl­len­sä. Mut­ta Je­sus ku­mar­si ja kir­joit­ti sor­mel­lan­sa maa­han.

Mut­ta kuin he sei­soi­vat ky­sy­myk­sen­sä pääl­le, ojen­si hän it­sen­sä ja sa­noi heil­le: joka teis­tä on syn­ni­tön, se heit­tä­kään en­sin hän­tä ki­vel­lä. Ja hän ku­mar­si taas ja kir­joit­ti maa­han. Kuin he tä­män kuu­li­vat ja oli­vat omal­ta­tun­nol­tan­sa voi­te­tut, läk­si­vät he ulos yk­sit­täin, ru­ve­ten van­him­mis­ta, vii­mei­siin as­ti; ja Je­sus jäi yk­si­nän­sä, ja vai­mo sei­soi sii­nä.

Mut­ta kuin Je­sus ojen­si it­sen­sä, ja ei näh­nyt ke­tään pait­si vai­moa, sa­noi hän hä­nel­le: vai­mo, kus­sa ovat si­nun pääl­le­kan­ta­jas? On­ko si­nua ken­kään tuo­min­nut? Hän sa­noi: Her­ra, ei ken­kään. Niin Je­sus sa­noi: en minä myös si­nua tuo­mit­se: mene, ja älä sil­leen syn­tiä tee.