Ee­ro Nuo­li­o­ja

Ajal­li­nen elä­mä, us­kon elä­mä ja ian­kaik­ki­nen elä­mä ovat Ju­ma­lal­ta. Jee­suk­sen so­vi­tus­työ ja ylös­nou­se­mus on ku­kis­ta­nut kuo­le­man mah­din.

Tä­män sun­nun­tain evan­ke­liu­min ai­he on Jee­sus an­taa elä­män. Teks­tien ja ai­heen mu­kaan py­hä­päi­vää kut­su­taan pik­ku- tai syk­syn pää­si­äi­sek­si. ”Niin kuin Isä he­rät­tää kuol­leet ja an­taa heil­le elä­män, niin an­taa myös Poi­ka elä­män ke­nel­le tah­too” (Joh. 5:21).

Kuo­le­man on ir­ro­tet­ta­va ot­teen­sa lo­pul­li­ses­ti ker­ran suu­re­na pää­si­äi­sen aa­mu­na. ”Vi­hol­li­sis­ta vii­mei­se­nä ku­kis­te­taan kuo­le­ma” (1. Kor. 15:26).

Evan­ke­liu­mit ker­to­vat kol­me ta­paus­ta, jois­sa Jee­sus he­rät­ti ih­mi­sen kuol­leis­ta: les­ki­äi­din ai­noa poi­ka Nai­nin kau­pun­gis­sa (Luuk. 7:11–17), sy­na­go­gan esi­mie­hen Jai­rok­sen 12-vuo­ti­as ty­tär (Luuk. 8:40–56) sekä La­sa­rus, joka oli Mar­tan ja Ma­ri­an veli Be­ta­ni­an ky­läs­tä (Joh. 11:1–44).

Joka us­koo, saa elää

Jee­sus koh­ta­si Mar­tan ja Ma­ri­an, kun La­sa­rus oli jo nel­jät­tä päi­vää hau­das­sa. Mo­lem­mat sa­noi­vat Jee­suk­sel­le: ”Her­ra, jos sinä oli­sit ol­lut tääl­lä, vel­je­ni ei oli­si kuol­lut.”

Jos-lau­seet ja mik­si-ky­sy­myk­set ovat in­hi­mil­li­siä ja tut­tu­ja su­ru­ko­deis­sa kaik­ki­na ai­koi­na. Kuo­le­man su­run ää­rel­lä ih­mi­nen on avu­ton ja ha­pui­lee sa­no­ja. Myös mo­net juu­ta­lai­set oli­vat tul­leet loh­dut­ta­maan si­sa­ruk­sia La­sa­ruk­sen kuo­le­man joh­dos­ta. Jot­kut heis­tä sa­noi­vat: ”Kun hän (Jee­sus) pys­tyi avaa­maan so­ke­an sil­mät, ei­kö hän myös oli­si voi­nut es­tää La­sa­ruk­sen kuo­le­man?”

Omai­sia koh­da­tes­sa tun­tee usein neu­vot­to­muut­ta. Ei ole huip­pu­hy­viä vas­tauk­sia. Sil­loin­kin voi tur­vau­tua Her­ram­me omiin sa­noi­hin, jot­ka hän pu­hui Mar­tal­le: ”Vel­je­si nou­see kuol­leis­ta. – – Minä olen ylös­nou­se­mus ja elä­mä. Joka us­koo mi­nuun, saa elää, vaik­ka kuo­lee­kin, ei­kä yk­si­kään, joka elää ja us­koo mi­nuun, iki­nä kuo­le.” (Joh. 11:23–26.) Täs­sä ovat maa­il­man par­haat loh­du­tuk­sen, tu­le­vai­suu­den ja toi­von sa­nat.

It­ke­mi­sel­le on ai­kan­sa

Kun Ma­ria ja läs­nä ole­vat juu­ta­lai­set it­ki­vät, syvä lii­ku­tus val­ta­si Jee­suk­sen. Oli­han tämä Be­ta­ni­an koti lä­hei­nen Jee­suk­sel­le. Jo ai­em­min Jo­han­nes oli sa­no­nut: ”Jee­sus ra­kas­ti Mart­taa ja hä­nen si­sar­taan sekä La­sa­rus­ta” (11:5).

Kun su­ru­vä­ki oli lä­hel­lä La­sa­ruk­sen hau­taa, Jo­han­nes to­te­si ly­hy­es­ti: ”Jee­sus it­ki.” Juu­ta­lai­set sa­noi­vat: ”Kat­so­kaa, kuin­ka ra­kas La­sa­rus hä­nel­le oli.” Jee­sus koki voi­mak­kaas­ti ys­tä­vän­sä kuo­le­man sekä Mar­tan ja Ma­ri­an su­run. Hän tuli hau­dal­le jär­kyt­ty­nee­nä.

On mie­len­kiin­tois­ta, et­tä Uu­des­sa tes­ta­men­tis­sa on vain kak­si koh­taa, joi­den mu­kaan Jee­sus it­ki. Toi­ses­sa ta­pauk­ses­sa Jee­sus it­ki Je­ru­sa­le­min koh­ta­loa, kun se ei tun­te­nut et­sik­ko­ai­kaan­sa (Luuk. 19:41–44). Saar­naa­jan kir­ja (3:4) sa­noo yti­mek­kääs­ti, et­tä it­ke­mi­sel­le on ai­kan­sa. Paa­va­li ke­hoit­ti: ”It­ke­kää it­ke­vien kans­sa” (Room. 12:14).

Minä kii­tän si­nua

La­sa­ruk­sen hau­dal­la oli kai­paus­ta, su­rua, it­kua ja ky­sy­myk­siä. Kun Jee­sus käs­ki vie­rit­tää ki­ven hau­dan suul­ta, Mart­ta es­te­li jär­ki­syi­hin ve­do­ten. Jee­sus opet­ti sil­loin Mar­tal­le us­kon asi­aa: ”En­kö sa­no­nut si­nul­le, et­tä jos us­kot, saat näh­dä Ju­ma­lan kirk­kau­den?”

Kun kivi otet­tiin pois, Jee­sus ru­koi­li. Hän ei esit­tä­nyt ru­kouk­ses­saan yh­tään pyyn­töä. Hän kiit­ti. ”Isä, minä kii­tän si­nua sii­tä, et­tä olet kuul­lut mi­nua.” Jee­sus tie­si, et­tä Isä kuu­lee hän­tä ai­na, mut­ta hän sa­noi näin läs­nä ole­vien ih­mis­ten vuok­si, jot­ta he us­koi­si­vat. Tä­män jäl­keen Jee­sus huu­si: ”La­sa­rus, tule ulos.” Jee­sus an­toi elä­män.

Se ei ol­lut kai­kil­le ilou­u­ti­nen. Yli­pa­pit päät­ti­vät tap­paa La­sa­ruk­sen, kos­ka mo­net läh­ti­vät hä­nen vuok­seen Jee­suk­sen luo ja us­koi­vat hä­neen (12:10–11).

Ju­ma­lan voi­ma voit­taa kuo­le­man. Kuol­leis­ta­he­rät­tä­mis­ta­pauk­sia ker­ro­taan Uu­des­sa tes­ta­men­tis­sa vie­lä Jee­suk­sen ajan jäl­keen kak­si ker­taa. Pie­ta­ri ru­koi­li ja kut­sui Jop­pes­sa erään Ta­bi­tan eloon (Ap. t. 9:36–42). Kun Paa­va­li Tro­ak­ses­sa piti pit­kän pu­heen, muu­an Eu­ty­kos pu­to­si kol­man­nes­ta ker­rok­ses­ta alas ja kuo­li. Ju­ma­la he­rät­ti hä­net eloon Paa­va­lin pal­ve­luk­sen kaut­ta. Tä­nään­kin sa­nom­me tur­val­li­ses­ti päi­vän ru­kouk­sen ta­voin: ”Her­ra Ju­ma­la, tai­vaal­li­nen Isä. Si­nun val­ta­si ulot­tuu elä­mään ja kuo­le­maan.”