Ma­ri­an il­mes­tys­päi­vän raa­ma­tul­li­se­na kes­kus­hen­ki­lö­nä on Jee­suk­sen äi­ti Ma­ria ja evan­ke­liu­mi­teks­ti on hä­nen kii­tos­vir­ten­sä.

Ju­ma­la lä­het­ti en­ke­li Gab­rie­lin Na­sa­re­tiin neit­syt Ma­ri­an luo. Vie­tä­vä­nä oli uu­ti­nen koko ih­mis­kun­nal­le: kau­an odo­tet­tu Va­pah­ta­ja oli syn­ty­vä.

Uu­ti­nen sai­si vie­lä hal­lit­si­jat ja koko Je­ru­sa­le­min pe­läs­tyk­siin (Matt. 2:1–3), kii­ri­si kau­as pai­men­ten vies­ti­nä jou­lu­yö­nä (Luuk. 2:20) ja saar­nat­tai­siin kai­kil­le kan­soil­le al­ka­en Je­ru­sa­le­mis­ta, koko Juu­de­as­ta ja Sa­ma­ri­as­ta maan ää­riin saak­ka (Ap.t. 1:8).

Mer­kit­tä­vä teh­tä­vä

En­ke­li ter­veh­ti Ma­ri­aa: ”Ole ter­veh­dit­ty, Ma­ria, sinä ar­mon saa­nut! Her­ra kans­sa­si!” Nuo­ri nai­nen häm­men­tyi näis­tä sa­nois­ta, mut­ta en­ke­li jat­koi: ”älä pel­kää, Ma­ria, Ju­ma­la on suo­nut si­nul­le ar­mon­sa. Sinä tu­let ras­kaak­si ja syn­ny­tät po­jan, ja sinä an­nat hä­nel­le ni­mek­si Jee­sus.”

Ma­ria sai myös kuul­la, kuka hä­nen poi­kan­sa oli­si: Kor­keim­man Poi­ka, Daa­vi­din val­tais­tui­men pe­ri­jä, ikui­nen Ku­nin­gas.

Ma­ri­al­le oli va­rat­tu mer­kit­tä­vä osa pe­las­tus­his­to­ri­as­sa: hä­nen poi­kan­sa oli­si vai­mon sie­men, joka pol­kee rik­ki käär­meen pään. Li­säk­si hän sai kuul­la iäk­kääs­tä su­ku­lai­ses­taan Eli­sa­be­tis­ta, joka odot­ti las­ta, Jo­han­nes Kas­ta­jaa.

Us­kol­le vah­vis­tus­ta

Us­ko­vai­nen Ma­ria oli häm­mäs­ty­nyt uu­ti­ses­ta ja kii­ruh­ti Juu­de­an vuo­ris­toon Eli­sa­be­tin ja hä­nen mie­hen­sä Sa­ka­ri­aan luo. As­ke­leet mah­toi­vat ol­la ras­kaat ja pu­hut­ta­vaa oli­si pal­jon.

Oma pie­nuus suur­ten ta­pah­tu­mien kes­kel­lä ja kai­puu saa­da kes­kus­tel­la us­ko­vai­sen su­ku­lai­sen kans­sa oli var­mas­ti suu­ri. Kih­la­tul­le ta­va­no­mai­nen unel­ma pu­nai­ses­ta tu­vas­ta ja pe­ru­na­maas­ta oli väis­ty­nyt uu­den kään­teen myö­tä.

Kun Eli­sa­bet kuu­li Ma­ri­an ter­veh­dyk­sen, hy­päh­ti lap­si hä­nen koh­dus­saan ja hän täyt­tyi Py­häl­lä Hen­gel­lä. Eli­sa­bet, jol­le ta­po­jen mu­kaan nuo­rem­man oli­si tul­lut osoit­taa kun­ni­oi­tus­ta, puh­ke­si kiit­tä­mään: ”Kuin­ka minä saan sen kun­ni­an, et­tä Her­ra­ni äi­ti tu­lee mi­nun luok­se­ni?”

Tämä Ju­ma­lan las­ten koh­taa­mi­nen sai Ma­ri­an kan­ke­an kie­len not­kis­tu­maan kii­tos­vir­teen. Näin omaa pie­nuut­taan tun­te­vat su­ku­lais­nai­set sai­vat mo­lem­min puo­lin vah­vis­tua us­kos­saan ja kut­su­muk­ses­saan.

Ma­ria ym­mär­si, mi­ten Ju­ma­la oli kat­so­nut vä­häi­seen, omal­ta puo­lel­taan köy­hään pal­ve­li­jat­ta­reen­sa, jon­ka kaut­ta hän osoit­tai­si voi­man­sa koko maa­il­mal­le. Ju­ma­la ei va­lin­nut yl­pei­tä maan mah­ta­via tah­ton­sa toi­mit­ta­mi­seen, vaan ko­rot­ti al­hai­set, pie­nen lau­man­sa.

Ju­ma­la muis­taa an­ta­man­sa lu­pauk­sen Va­pah­ta­jas­ta ja ha­lu­aa ruok­kia näl­käi­set val­ta­kun­tan­sa elä­män lei­väl­lä run­sain mää­rin. Hen­ges­sään köy­hil­lä on pel­toon kät­ket­ty aar­re, hen­ges­sään rik­kaat lä­he­te­tään tyh­jin kä­sin pois.

Ma­ri­an esi­merk­ki

Ma­ria vii­pyi Eli­sa­be­tin luo­na kol­me kuu­kaut­ta ja pa­la­si sit­ten ko­tiin­sa. Hän ha­lu­si luot­taa Ju­ma­laan.

Ma­ri­an esi­merk­ki opet­taa mei­tä luot­ta­muk­seen ja kuu­li­ai­suu­teen Ju­ma­lan tah­dol­le, vaik­ka em­me elä­mäs­sä ai­na ym­mär­täi­si hä­nen tar­koi­tus­taan.

Jos­kus tyy­ty­mi­nen Ju­ma­lan tah­toon voi mer­ki­tä muu­tok­sia omiin suun­ni­tel­miin. Ties­tä ja mat­kas­ta kan­nat­taa kes­kus­tel­la us­ko­vais­ten kans­sa. Ma­ria tar­vit­si us­ko­vais­ten yh­teyt­tä vie­lä usein Eli­sa­be­tin luo­na vie­rai­lun jäl­keen­kin.

Ma­ri­an äi­di­no­sa oli ras­kas. Hän to­dis­ti Gol­ga­tan ve­riuh­rin. Van­han Si­me­o­nin en­nus­tus to­teu­tui: ”Si­nun oman­kin sy­dä­me­si läpi on miek­ka käy­vä” (Luuk. 2:35).

Kuu­li­ai­sel­le Ma­ri­al­le oli kui­ten­kin va­rat­tu huo­len­pi­to Gol­ga­tan ta­pah­tu­mien jäl­keen­kin: ris­til­lä Jee­sus an­toi apos­to­li Jo­han­nek­sel­le teh­tä­vän huo­leh­tia Ma­ri­as­ta kuin omas­ta äi­dis­tään (Joh. 19:26–27).

Ju­ma­lan lap­si­jou­kos­sa

Ma­ria sai vai­kei­na­kin het­ki­nä luot­taa Ju­ma­lan val­ta­kun­nan tur­vaan ja hoi­toon. Kun Raa­mat­tu vii­mei­sen ker­ran mai­nit­see Ma­ri­an, to­dis­taa Luu­kas hä­net Ju­ma­lan las­ten yh­tey­teen (Ap.t. 1:14).

Saam­me pyy­tää Ma­ri­an yk­sin­ker­tais­ta, Ju­ma­lan hy­vään tah­toon luot­ta­vaa us­koa ja ha­lua kil­voi­tel­la Ju­ma­lan lap­si­jou­kos­sa. Lu­nas­tuk­sen osal­li­suu­teen ja ar­mon omis­ta­mi­seen kut­su­taan evan­ke­liu­min sa­no­mas­sa.

Ve­ri­nen evan­ke­liu­mi Jee­suk­ses­ta Kris­tuk­ses­ta pyyh­kii pois kaik­ki syn­nit ja liit­tää us­kos­sa, toi­vos­sa ja rak­kau­des­sa Ju­ma­lan lap­si­jouk­koon. Sii­nä jou­kos­sa si­nul­la on ai­he omaan kii­tos­vir­tee­si.

Teks­ti: Har­ri Hau­ta­la

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 14.3.2018

Ku­vi­tus­ku­va: Eve­lii­na Sauk­ko

Ma­ri­an il­mes­tys­päi­vä

Raa­mat­tu 1992

Ma­ria sa­noi:

– Mi­nun sie­lu­ni ylis­tää Her­ran suu­ruut­ta,

mi­nun hen­ke­ni rie­muit­see Ju­ma­las­ta, Va­pah­ta­jas­ta­ni,

sil­lä hän on luo­nut kat­seen­sa vä­häi­seen pal­ve­li­jaan­sa.

Täs­te­des kaik­ki su­ku­pol­vet ylis­tä­vät mi­nua au­tu­aak­si,

sil­lä Voi­mal­li­nen on teh­nyt mi­nul­le suu­ria te­ko­ja.

Hä­nen ni­men­sä on pyhä,

pol­ves­ta pol­veen hän osoit­taa lau­peu­ten­sa

niil­le, jot­ka hän­tä pel­kää­vät.

Hä­nen kä­ten­sä on teh­nyt mah­ta­via te­ko­ja,

hän on lyö­nyt ha­jal­le

ne, joil­la on yl­pe­ät aja­tuk­set sy­dä­mes­sään.

Hän on syös­syt val­lan­pi­tä­jät is­tui­mil­taan

ja ko­rot­ta­nut al­hai­set.

Näl­käi­set hän on ruok­ki­nut run­sain mää­rin,

mut­ta rik­kaat hän on lä­het­tä­nyt tyh­jin kä­sin pois.

Hän on pi­tä­nyt huo­len pal­ve­li­jas­taan Is­ra­e­lis­ta,

hän on muis­ta­nut kan­saan­sa ja osoit­ta­nut lau­peu­ten­sa

Ab­ra­ha­mil­le ja hä­nen jäl­ke­läi­sil­leen, ajas­ta ai­kaan,

niin kuin hän on isil­lem­me lu­van­nut.

BIB­LIA

Ja Ma­ria sa­noi: Mi­nun sie­lu­ni suu­res­ti ylis­tää Her­raa,

Ja mi­nun hen­ke­ni iloit­see Ju­ma­las­sa, mi­nun va­pah­ta­jas­sa­ni,

Et­tä hän kat­soi pii­kan­sa nöy­ryyt­tä; sil­lä kat­so, täs­te­des pi­tää kaik­kein su­ku­kun­tain mi­nua au­tu­aak­si kut­sut­ta­man:

Sil­lä Voi­mal­li­nen on suu­ria ih­mei­tä teh­nyt mi­nun koh­taa­ni, ja hä­nen ni­men­sä on pyhä, Ja hä­nen lau­piu­ten­sa py­syy su­vus­ta su­kuun niil­le,

jot­ka hän­tä pel­kää­vät.

Hän osoit­ti voi­man kä­si­var­rel­lan­sa ja ha­jot­ti ko­ri­at hei­dän sy­dä­men­sä mie­les­tä. Voi­mal­li­set on hän ku­kis­ta­nut is­tui­mel­ta ja ko­rot­ti nöy­rät.

Isoo­vat täyt­ti hän hy­vyy­del­lä ja jät­ti rik­kaat tyh­jäk­si.

Hän kor­ja­si pal­ve­li­jan­sa Is­ra­e­lin, muis­tain omaa lau­piut­tan­sa,

(Niin­kuin hän on pu­hu­nut mei­dän isil­lem­me, Ab­ra­ha­mil­le ja hä­nen sie­me­nel­len­sä) ijan­kaik­ki­ses­ti.